— Minä hankin ne takaisin.
— Ei, ei.
— Sinä teet työtä.
Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:
— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.
Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.
— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä tukehdun sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua vapaasti, elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.
— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?
— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.
Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa. Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet mitään. Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään tätä vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä syksy-illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?