Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos auringonlaskun jälkeen.
* * * * *
… Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan. Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan mieluimmin huomiota herättämättä.
— Hän näki meidät, sanoi Maurice.
— Sen parempi, vastasi rouva.
Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä kohti koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä häntä ahdisti.
»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.
Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä oli jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan, oli arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen oman ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen keskustelu vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma vaikuttivat, että hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän aavistelun vallassa, tunsi kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.