Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.
Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden vuoksi ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä Margueritea, poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.
— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.
— Mihin, isä?
Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.
— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.
Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa oli neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet ja jonka rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat ulkonevat listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa rappeutunutta rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli, hienopiirteinen suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen kivijalkakerros tukevana vartena kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä arkistotorni, murattien ja villin viiniköynnöksen peittämä, jonka huippu hiljattain on maalattu valkoiseksi, joten sitä kerskuvan sävynsä vuoksi teki mieli verrata tupsuun tai töyhtöön. Nämä eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka olivat surkastuneet tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan rahavarojen ja makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta kaunopuheisempia kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset rakennukset. Pitkä sarja historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja vastoinkäymisineen. Molempia torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita, kahdelle perättäiselle pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa kietoutuneilta. Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat Joseph ja Xavier de Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla useat vuosisadat muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se henkii historiaa.
Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja sen valkoisen tornin valkeutta.
— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä!
Isä työskentelee niin paljon.
— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään, tyttöseni?