Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat, vanhojen virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset taiteilijat olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän edustamansa oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin maalaaman taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten kartan puitteissaan.
— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.
— Kun katselet vain pitkin seiniä.
Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle paikalle, josta oli paras näköala.
— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?
— Vastaanottaakseni veljesi.
— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?
— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja kukkivia luumupuita.
Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.
— Maurice, niin. Mutta te?