Isänsä pyynnöstä oli Marguerite Roquevillard ollut todistajana oikeudessa, mikäli asia koski sitä rahaa, jonka hän oli saanut kapiotansa varten ja antanut veljellensä Mauricelle tämän Italiaan lähdön iltana, ja summaa, jonka hän oli lähettänyt Ortaan, sekä sitten palannut kotia kiireesti ikäänkuin hänen jalomielisyytensä kertomisen olisi täytynyt tuottaa hänelle häpeää. Heikolla tavalla oli hän voinut auttaa syytetyn puolustamista, ja hän pahoitteli sitä, että oli osoittanut niin suurta heikkoutta ja vastannut niin pelokkaasti oikeuden puheenjohtajan kysymyksiin. Hän harmitteli ujouttaan, joka hänestä itsestään näytti raukkamaisuudelta, ja pelkäsi epäröimisellään vahingoittaneensa todistuksensa selkeyttä.
Mitä oli oikeussalissa tapahtunut ennen hänen sisäänkutsumistaan ja hänen poistumisensa jälkeen? Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta tunsi lyhyestä kosketuksestaan oikeuden kanssa kammoa, jota hän ei kyennyt voittamaan. Suljettuna yhteen toisten todistajien kanssa oli hän kuullut vahtimestarin kutsuvan näitä esiin yksitellen ja nähnyt heidän häviävän, viimeksi isänsä sedän Etiennen ja tätinsä Thérèsen. Yksin jäätyään oli hänet vuorostaan saatettu oikeuden eteen. Vavisten kuin ensikerran esiintyvä, joka työnnetään näyttämölle, oli hän astuessaan sisään huomannut edessään, alhaalla ja lavoilla, permannolla ja parvekkeilla, satoja katseita, jotka häntä tähystelivät, loukkasivat ja repelöivät. Koko Chambéry oli saapuvilla säälimättä pälyämässä nuoren naisen pelkoa, ahnaasti odottamassa tuossa tuokiossa tapahtuvaa suvun murskaamista. Vihdoin oli hän joutunut kolmen punaviittaisen tuomarin eteen, joiden oikealla puolella olivat lautamiesten penkit. Hän oli luullut pyörtyvänsä lausuessaan nimensä, kun hänen isänsä ääni oli kaikunut hänen korvissaan. Tämä lämminsointuinen ääni, jonka hän hyvin tunsi, oli häntä vahvistanut hetkellisesti niinkuin sydänlääke. Asianajaja seisoi Mauricen edessä, jota hän suojasi niin tyynenä, että se häntä hämmästytti ja väkisinkin rauhoitti. Hän saneli selkeässä muodossa tehtävän kysymyksen. Vastattuaan tuskin kuuluvasti, oli hän pelastautunut niinkuin otusparka, joka piiloutuu pensaikkoon.
»Isä ei ole tyytyväinen minuun», moitti hän itseänsä. »Mikä tavaton valta hänellä on itsensä yli! Kuinka hän itsensä hallitsee ja kuinka häntä pelätään! Kahdesti nousi hän ylös ja minä tunsin kummallakin kerralla salissa syvemmän hiljaisuuden. Hänen silmänsä iskivät tulta. Hän näytti nuorelta. Hän on meidän voimamme.»
Puoli yhden aikaan saapui herra Roquevillard syömään aamiaista.
— Tarjotkaa meille nopeasti, Mélanie, sanoi hän ovella. Minulla on kiire.
Hänellä oli taisteluilmeensä, ryppy otsalla, silmä kovana, mahdottomana karttaa, vaikeana kestää, ja kasvojen lihakset pingoitettuina. Yöllinen työskentely, suru, levottomuus olivat vanhentaneet piirteitä. Jäyhä tahdonlujuus työnsi kuitenkin tällä hetkellä syrjään iän, väsymyksen ja huolten yhteispainon.
— No, isä? kysyi Marguerite kiihkeästi. Isä rauhoitti häntä.
— Istuntoa jatketaan kahden tunnin kuluttua.
— Eikö se ole päättynyt?
— Ei, ei.