— Mauricehan ei vastusta sitä enää.
— En tee sitä kuitenkaan. Me olemme maksaneet hänen osuutensa: pitäköön ja pysyköön iäksi loitolla… Minä olin ilmoittanut todistajiksi vastaajan puolelta paitsi sinua, setä Etiennen ja kälyni Thérèsen, osoittaakseni, että Maurice ei ollut lähtenyt ilman varoja, sen Luottopankin virkamiehen, joka viime lokakuun lopulla oli kirjoittanut sinulle kahdeksantuhannen frangin maksumääräyksen Milanon Kansainväliseen Pankkiin veljesi nimelle ja vihdoin maitre Doudanin, notarion.
— Minkä vuoksi viimeksimainitun?
— Jotta hän selittäisi mistä ne satatuhatta frangia, jotka hänen välityksellään toimitin herra Frasnelle, todellisuudessa tulivat ja kuka itse asiassa on La Vigien ostaja. Oikeuden puheenjohtaja suostui, neuvoteltuaan notariaattiosaston esimiehen herra Latachen kanssa, vapauttamaan hänet ammattisalaisuusvelvollisuudesta, ja oli sangen tarpeen, että hän paljasti lautamiehille herra Frasnen hyötyisän keinottelun.
— Siis herra Frasne, kysyi Marguerite, on ostanut La Vigien itselleen asettuakseen sinne meidän tilallemme?
— Etkö tiennyt sitä?
— En voinut sitä uskoa. On paljon semmoista, mitä ei saata käsittää. Viime vuonna viininkorjuujuhlassa näytti hän jo mielivän taloa: hän nuuski kaikkialla.
— Niin, pikkuruinen, juuri hän asettuu Roquevillardien tilalle jatkamaan perimystä. Vieläpä ilmaiseksi. Tämän katkeruuden-ilmauksen jälkeen jatkoi hän kuvaustaan:
— Hänen asianajajansa alkoi puhua kello yksitoista.
— Mikä asianajaja, isä?