Nousten äkkiä tuoliltaan hän jäljitteli rouva Frasnea tepastellen läpi huoneen liioittelemalla hänen eleitänsä.
— Jeanne, minä pyydän, huudahti Marguerite.
— Ei, ei, minä vakuutan teille, jatkoi nuori tyttö täydessä touhussa, tummat eivät ole valkoveristen veroisia, ei iholta eikä viehkeydeltä. Teillä on kastanjahiuksenne, te yhdistätte kaikkien kauneuden, mutta te ette pidä sillä mitään väliä… Ja sitten minä inhoan häntä vielä…
— Mutta ketä?
— Rouva Frasnea tietenkin, koska se on katala nainen, joka tuottaa onnettomuutta. Teidän veljenne on joutunut siksi kärsimään. Tuo nainen on hänet tehnyt onnettomaksi: ei rakastanut häntä. Se nainen se olisi pitänyt vankilaan panna. No, veljenne kyllä vapautetaan. Tiedättehän: isä ja äiti ovat hänen puolellaan. Isä oli nyrpeillään, mutta minä nuhtelin häntä. Olisin mielelläni ollut näkemässä hänen vapauttamistaan. Te onnittelette häntä minun puolestani. Vapauttaminen on varmaan hyvin kaunista.
Hän laverteli lakkaamatta. Marguerite keskeytti hänet hellästi:
— Tahdotteko rukoilla kanssani, Jeanne.
— Jos haluatte.
Molemmat nuoret neidot laskeutuivat polvilleen rinnakkain. Mutta tuskin olivat he alkaneet rukouksiansa, kun ovelle koputettiin:
— Posti on tullut, sanoi palvelijatar, jättäen muutamia kirjeitä neiti
Roquevillardille.