— Sallittehan? kysyi tämä toveriltaan. Oli Hubertin päivä… Ah! kirje häneltä… minä vähin sitä odotin.
Vapisevin käsin avasi hän kuoren, joka tuli Sudanista. Kuoleman tuolta puolen tuli nuori upseeri perhedraamaan osalliseksi. Harvat vaikutelmat ovat niin valtavat kuin elonmerkki niiltä, joita ei enää ole. Margueritelta, jonka tuima kohtaloon-alistuminen oli tähän saakka näyttänyt tyyneydeltä, pääsi lukiessa pitkä huokaus. Arkatuntoisena ja liikutettuna ei Jeanne uskaltanut häntä lohduttaa. Mutta Marguerite oikaisihe itsestään. Nyt ei ollut itkun ja heltymisen hetki. Eikö isä ollut esimerkillään näyttänyt, mikä ryhti on pidettävä?
— Hubert, lausui hän.
Hän näytti miettivän, mitä tehdä.
— Pitää… täytyy lähteä oikeussaliin. Heti kohta.
— Minkätähden?
— Ah, koska Hubertkin on ajatellut meitä.
— Hubert?
— Niin. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan. Kirjeensä alussa koettaa hän sitä meiltä salata, pitää meitä hilpeällä mielellä. Ja sitten, ja sitten hän kirjoittaa… Kas, hyvä Jumala, minun silmäni eivät näe. Tuossa… »Jos minun kuitenkin tulisi jäädä tänne ainaiseksi, tarjoisin elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, Mauricen pelastuksen puolesta…» Näettehän. Hän käskee minun mennä sinne.
Jeanne hyrskyi kyynelissä. Mutta Marguerite pani jo kiireisenä päähänsä hattua ja huntua.