— Hän ei ole kuitenkaan entisensä, huomautti maitre Paillet.
Herkkinä ja levottomuudesta väristen Marguerite ja herra Hamel tunsivat päinvastoin jälleen sen yli-inhimillisen innoituksen, joka hänessä oli hänen palatessaan oudolta käynniltään La Vigiestä. Hän aloitti matalanpuolisella äänellä, mikä aiheutti herra Bastardin tyytyväisenä huomauttamaan:
— Hän on jo menettänyt kauniin äänensä.
Sitten, äkkiä, niinkuin esirippu olisi ratkennut, ääni kirkastui, soi yhtymistä, vetoamista vainajiin, jotka eilen illan suussa olivat kukkulan lumisilla kaltailla hänen haamu-armeijansa. Hän kynti elävää, ahdistavaa, myrskynraskasta hiljaisuutta ympärillään kuin laiva merta.
— Jos mieli arvostella syytettyä täytyy hänet tuntea, ja jotta voisi tuntea hänet, täytyy tietää hänen alkuperänsä. Sillä ihmisten erilainen kohtalo on syntyä siinä ja siinä maanpaikassa, siitä ja siitä suvusta ja olla ennakkosalliman alainen, jonka teho ja määrä heidän tulee tahtonsa voimalla löytää.»… Teidän, jotka kuulutte kunniallisten ihmisten riveihin ja jotka olette perustaneet perheen, tulee, ennenkuin langetatte tuomionne, kuulla erään perheen historia…»
Näille alangon ja vuoriston maalaisille, jotka olivat lautakuntana ja jotka eivät luonnostaan eikä harkinnasta voineet olla tunteettomia tälle todellisen ihmisyyden kertomukselle, jonka totuus ja esimerkki kajasti heidän mielessään, esitti hän Roquevillardien pitkän sarjan, ensimmäisen kantaisän, joka laski vanhan talon ensimmäisen peruskiven ja juurrutti syntymämaahansa elämänsä puun, sukupolvien jatkuvat, toinen toiseensa liittyvät ponnistukset, raiviomaan vaatiman hien, sitkeyden maan uppiniskaisuutta, aikojen ankaruutta, vaurioita ja katovuosia vastaan, vaatimattomuuden, joka tyytyy vähään, ja säästäväisyyden, joka omakohtaisen nautinnon kustannuksella valmistaa tulevaisuutta, säästäväisyyden, joka, samalla kuin se on kieltäymystä, on jatkuvaisuuden uskon työtä. Niinpä edusti La Vigien sievoinen maatila, jonka vuodentulon antoivat viinitarhat, metsät, pellot ja puutarhat, suoraa linjaa, niinkuin kohoaa poppeli kohti korkeutta, kulkeneen suvun työtä, taloudellisuutta ja kestävyyttä. Sillä viljelty maa muistuttaa ihmiskasvoja, ja katsellessa tiluksiamme me katsomme esivanhempiamme silmiin. Mutta mihinkä oli päättynyt Roquevillardien yhteisen työn tulos? Heidän kantatilansa kuului nyttemmin heidän vastapuolelleen, joka oli saanut sen ilmaiseksi. Olivatko Roquevillardit uurastaneet viisisataa vuotta tehdäkseen tämän lahjoituksen? Ei, sitkeydellä ja vaivalla rakennetulla perintötilallaan olivat he suorittaneet viimeisen jäsenensä vapaaksioston. Kuka siis oli nyljetty ja kuka oli nylkyri? Sataatuhatta jollakin tavoin kadottamaansa frangia vastaan sai ja vastaanotti herra Frasne maatilan, jonka arvo oli lähes kaksinkertainen. Kuka oli rikastunut? Kuka köyhtynyt? Vainajien nimessä, jotka maksoivat osuutensa, oli syytetty vapautettava.
Mutta oliko perhe ainoastaan suuri aineellinen voima, jonka näkyvänä ilmiönä oli perintötilan jatkuvaisuus ja jonka yhteistunto salli toisten velkoja maksettavaksi toisten työllä? Eikö se ollut vielä muutakin, vähemmän kouraantuntuvaa, mutta pyhempää: katsantokantain kestävää ketjua, kunnian, kunnon, rohkeuden periytyväisyyttä? Minkä vuoksi jatkaa elämää, ellei varusta sille sen arvoisia puitteita, menneisyyden tukea, tilaisuutta turvattuun tulevaisuuteen — sillä elämän jatkaminen on kuolemattomuuden saavuttamista… Ja hän puhui Roquevillardien julkisista teoista, koko hyödyllisestä ja joskus loistavastakin ulkonaisesta toiminnasta. Se ja se kunnan esimies oli kuollut paikallansa kulkutaudin aikana, jota vastaan hän järjesti suojelutoimenpiteitä. Se ja se toinen, oli myöhemmin sekasorron ja epäjärjestyksen aikana hoitanut Chambéryn kaupunkia ja pelastanut sen sotkuiset raha-asiat. Savoijin Senaatin nuhteettomina virkamiehinä, suurten sotien aikana vihollisen kaatamina sotilaina, oli heillä virkapuvun tai univormun alla ollut sama rohkea ja uljas sydän, joka sykki vanhinten esi-isien puseron alla. Viimeinen kaikista, Hubert, oli kuollessaan isänmaan palveluksessa, yksin, kaukana omaisistaan, paahtavassa vihollismaassa, lausunut suvun tunnuksen kirjoittaessaan: »Minä annan elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, veljeni pelastuksen puolesta.» Voidaanko sivuuttaa tämmöistä antia, unohtaa uhreja, jotka kautta aikojen olivat merkkeinä perheen alati uudistuneesta kunnosta? Näin heitti hän vaakaan entisten ansioiden painot ja sai sen kallistumaan puolelleen.
Koko vainajien armeija, joka edellispäivänä oli lähtenyt La Vigiestä ja kulkien varjoon peittyneen laakson poikki saapunut St. Cassinin kukkulalla tammen juurella seisovan päällikkönsä luokse, kulki ohi kuin paraatissa.
Kuolleiden ansioihin lisäsi hän elossaolevien. Nyt ei ollut väärän häveliäisyyden eikä ahtaimpaan perhepiiriin kuuluvien seikkojen peittelemisen hetki. Hanoin sairaalassa palveli Félicie. Hänen sisarensa, jotka olivat valinneet köyhyyden hävittääkseen epäilystäkin myöten rahojen anastuksen, palvelivat vielä. Sillä herra Frasnen käsiin toimitettu maksu ei ollut eikä voinut olla syytetyn perheelle eikä tuomareille mikään korvaus saatikka tunnustus, vaan kaiken tiedottomankin ja tahtomattoman osallisuuden ratkaiseva torjuminen.
Hän tuskin pyysi anteeksikaan, että hän itsepintaisesti ja ikäänkuin moitteena kiittämättömyydestä luetteli näin paljon tehtyjä palveluksia. Vastakkaisella puolella lavaa ei oltu häikäilty niitä unohtaa tai, mikä oli vieläkin halpamaisempaa, käyttää niitä aseina syytettyä vastaan. Tahdottiin kyllä päästä väitetyn syyllisen kimppuun menneisyyttäkin myöten, ja yritettiin sitten yhdellä iskulla lyödä lysyyn tämän menneisyyden merkitys, kiellettiin vastoin oikeutta ja kohtuutta syytetyltä tämän menneisyyden suoja. Mutta suvun ansiot puolustivat sitä siihen hetkeen saakka jolloin, sen väärinkäytösten summan päästessä voitolle, se itse aiheuttaa oman kukistuksensa. Uskaltaako kukaan väittää, että väärinkäytösten summa on tässä suvussa ansioita suurempi? Niin, vainajat, hänen vainajansa antavat siveellisen takauksen viimeisestä Roquevillardista, niinkuin he antoivat aineellisen takauksen uhraamalla La Vigien kartanon. Syyllisenäkin olisi kohtuutonta häntä tuomita.