Kuuran peittämät, peitsenkärjen muotoiset kypressit, vakavina niinkuin paikkaa vartioimaan asetetut vahtisotilaat, antoivat heidän kulkea. Siinä oli aina avoinna oleva kaksoiskäytävä, joka alkaa köyhien hautauspaikan jälkeen, missä hautakumpuja tuskin saattoi huomata pienistä kohopaikoista lumen alla.
— Isä, minä ymmärrän, minne me menemme, lausui Maurice ajatellen äitiänsä.
— Me menemme sukumme hautakammiolle, selitti herra Roquevillard, kiittämään vainajia, jotka ovat sinut pelastaneet.
— Isä, tehän minut pelastitte.
— Minä puhuin heidän nimessään.
Kun he vaelluksellansa laajan hautausmaan läpi saapuivat määräpaikkaansa, huomasivat he tumman olennon polvillaan hautakivellä nimiä täynnä olevan seinämän edessä.
— Isä, se on tuolla. Siellä on joku.
— Marguerite. Hän on ehtinyt meitä ennen.
Nuori neito kuuli askeleita lumella ja käänsi päätään. Hän punastui tuntiessaan tulijat ja nousi ikäänkuin poistuakseen häiritsemästä heidän kohtaustaan.
— Minä tulin äidin luo, sanoi hän.