— Jää tänne, määräsi hellästi isä.
Ilta nousi ylös Nivoletin pengermiä. Vain ylinten kerrostumain lumi oli vielä valossa, joka kimmelsi laella kuin kulta- ja purppuravuo. Kunnes varjo peitti laenkin.
Heidän edessään olevassa seinämässä seisoi yksi ainoa nimi, heidän nimensä, mutta etunimiä ja päivämääriä suuri joukko. Sitä verhosi elävä muratti, vihreänä kuin kevään merkki.
— Kuule, sanoi herra Roquevillard, jonka kasvoilla oli sama kirkkaus kuin oikeussalissa. On yö ja tämä on kuolleiden kenttä. Kuitenkaan et missään maan paikassa kuule voimakkaampia elämän sanoja. Katso, ennenkuin pimeys sen peittää, on tässä sinun ympärilläsi piiri, jonka tulee sinun sydämessäsi olla etusijalla. Sinun sukusi on täällä levolla.
Maurice vuorostaan laskeutui polvilleen ja muistaen häntä, joka oli lähtenyt saamatta hänelle hyvästiä sanoa, muistaen toista, joka oli hänen vuokseen uhrannut elämänsä, hän peitti kasvonsa käsillään. Mutta hänen isänsä kosketti häntä olkapäähän ja sanoi vakaalla äänellä:
— Lapseni, minä olen nyt vanhus. Sinä tulet pian astumaan minun paikalleni. Sinun on kuultava minua nyt, kun minulla on velvollisuus puhua sinulle. Tämä täällä on kuva siitä, mikä on pysyvää. Vainajien palvelus on kuolemattoman määrämme merkki. Mitä on ihmisen elämä, mitä olisi minun elämäni, elleivät menneisyys ja tulevaisuus antaisi sille todellista sisällystä? Sinä olit sen unohtanut, kun tavoittelit yksilöllistä elämääsi. Ei ole yksilöllisen elämän kauneutta eikä ole suuruutta muuta kuin palveluksessa. On palveltava perhettä, isänmaata, Jumalaa, taidetta, tiedettä, jotakin ihannetta. Hävetköön se, joka palvelee vain itseänsä! Sinä löysit meissä turvasi, mutta myöskin riippuvaisuutesi. Miehen kunnia on alistumisensa omaksuminen.
Ylös nousten näki Maurice hämärässä häämöttävän Lémencin kukkulan.
»Entä rakkaus?» ajatteli hän alakuloisena.
Isä arvasi hänen ajatuksensa:
— Niin pieni seikka, ystäväni, erottaa joskus kunniallisen ihmisen kunniattomasta. Rakkaus poistaa sen eron. Perhe sen pystyttää. Kuitenkaan en, Maurice, en tälläkään hetkellä puhu pahaa rakkaudesta, jos osaat sen ymmärtää. Se on meidän kaipuumme kaikkeen siihen, mitä meille tapahtuu. Säilytä se kaipuu sydämessäsi. Se kuuluu sinulle. Sinä löydät sen jälleen hyvien töiden, luonnon edessä, antautuessasi tehtävääsi ilman pelkoa ja heikkoutta. Älä eksytä sitä. Älä eksytä enää. Ennenkuin rakastat naista, ajattele äitiäsi, ajattele sisariasi, ajattele onnea, joka ehkä on sinulle varattu, että saat tyttären ja voit sitä kasvattaa. Sinun syntyessäsi, niinkuin veljesi ja sisartesi syntyessä, minä riemuitsin. Kaikin voimini olen sinua suojellut. Minun kuollessani, sen voin sinulle sanoa, tulet sinä tuntemaan ikäänkuin muuri murtuisi ja sinä havaitset seisovasi päin kasvoja elämän kanssa. Silloin sinä ymmärrät minut paremmin.