— Niin, se jonka perustat.
— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme, säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.
— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa, naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita. Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme, meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja kestävyyttä.
Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja huokasi:
— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.
— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä, ja minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta aseta vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se on minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen ilmankin meitä… Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.
— Minä menen, isä.
Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu kukkasia. Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut silmää hiveleväksi.
— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.
Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä: