— Niin tosiaankin, herra asianajaja.
La Vigien isäntää ei milloinkaan puhuteltu toisin. La Vigie on arvokas tila, metsä, pellot ja viinitarhat kaikki yhtenä lohkona Cogninin kunnan ulkolaidalla, noin kolmen, neljän kilometrin päässä Chambérystä. Sinne mennään maantietä myöten ja Hyèren poikki kulkevan vanhan sillan yli. Se vallitsee Lyonin tietä, joka Echellesin kalliovuorten poikki kulkien yhdisti Savoijin Ranskaan. Sen nimi — la vigie = tähystyspaikka —johtuu tornista, joka muinoin oli vuoren huipulla, mutta josta ei nyt ole jälkeäkään. Se on useita vuosisatoja kuulunut Roquevillard-suvulle, joka sitä on suurentanut vähitellen; sitä osottavat vallaskartano ja erityyliset talousrakennukset, kaikkinensa sopusuhtaisuudelta kyllä kiistanalaiset, mutta ilmeikkäät kuin vanhuksen kasvot, joista kuvastuu kokonainen elämä. Tämä elämä on voimakkaan, syntymäseudulleen uskollisen rodun historiaa. Roquevillardit ovat isistä poikiin olleet lakimiehiä. He ovat antaneet esimiehiä asianajajien ammattikunnalle, tuomareita, presidenttejä entiselle maakuntasenaatille, ja uudelle ylioikeudelle neuvoksen, joka hylkäsi virkaylennyksen voidakseen kuolla kotiseudullaan. Mutta maakunta nimittää heitä kaikkia eroituksetta asianajajiksi, ja tähän puhuttelutapaan sisältyy epäilemättä tietoisuutta siitä, että nämä asiamiehet ovat oikeuden suojelijoita. Lähes nelikymmenvuotinen kokemus, tarkka laintuntemus, hehkuva ja ponteva puhetapa lisäsivät erikoisesti La Vigien nykyisen isännän arvovaltaa.
Viinimäen säännölliset köynnösrivit tekivät poiminnan valvomisen vaivattomaksi. Lehtien väri syytti jo syksyä ja rinteen heleä kirjopeite väreili vaalenevan taivaan vastakohtana. Eri sarat erotti hyvin värivivahteista: Mondeuse-laji oli vihreän ja kullan, mustantumma ja vaaleantumma vihreän ja purppuran vivahteista. Heleiden lehvien välissä kiinnittivät katsetta rypäleiden tummemmat rykelmät. Veitsi maassa ja kädet verissä intoutuneiden uhripapittarien tavoin seurasivat poimijattaret kiireisinä rykelmiä kuin uhriteuraita, leikkasivat ne tottuneella nykäyksellä ja heittivät koriin. He olivat yhtäläisesti nostaneet ylös hameidensa liepeet ja kiinnittäneet ne taakse ollakseen vapaampia liikkeissään tahmeassa mullassa, nenäliina tai kirjava kaulahuivi solmittuna pään ympäri sen suojelemiseksi päivänpaahteelta. Aika ajoin joku heistä suoristihe kohoten esiin köynnösmerestä kuin rautakala, joka nousee vedenpinnalle hengittämään, heti taas sukeltaakseen uudelleen. Siinä oli vanhoja, kyhmyisiä ja ryppyisiä, hitaita ja kangistuneita, mutta sitkeitä kestämään ja tarkkasilmäisiä, sillä työnsaannin käydessä yhä vaikeammaksi he taistelivat säilyttääkseen viimeiset työnantajansa. Nuoret, notkeammat ja näppärämmät kaksikymmenvuotiaat neidot antoivat pelkäämättä kasvojensa ja paljaiden käsivarsiensa helteessä päivettyä ja vielä keskenkasvuiset tytöt, jotka olivat vähemmän vastustuskykyisiä, vaihtelivat paikkaa, häiritsivät järjestystä tai istahtivat ilman muuta huolettomina kesävieraiden tavoin, häilähdellen notkeina kuin köynnökset, joita heidän kätensä taivuttivat. Pienet lapset taas, jotka äitien poistuessa kotoa oli otettu mukaan, poimiskelivat rypäleitä omiksi tarpeikseen tuupiskellen toisiaan ja töhrien huulensa ja poskensa kuin alaikäiset mässääjät ainakin.
Rinteen keskellä kulkevalla tiellä odottivat vankkurit kärsivällisesti puristimoon lähtemisen hetkeä, edessään kaksi ruskeanpunaista härkää, joiden sarvet oli lyyran muotoon taivutettu. Viinitarhurit kuormittivat niitä tärkeän näköisinä. Heidän ei kuultu nauravan kuten tyttöjen, vaan ainoastaan vaihtavan lyhyitä huomautuksia. Nuoremmilla oli valkoiset päähineet ja flanellivyöt, sentapaiset kuin alppimetsästäjillä — muotijäljittely näkyy leviävän nuorten miesten keskuudessa myöskin Savoijin maakunnassa. He pistivät kovapuisen korentonsa poikkipäät yli laitojensa täyden korin korviin, nostivat sen olalleen ja heilauttivat keveällä hartialiikkeellä kuormansa vankkurien laariin. Vanha, harmaapartainen mies, joka vankkurien vierellä seisten heitä ohjasi, paineli jo muutenkin täyden vasun rypälesisällystä tiiviimmäksi. Mutta niinpä olivatkin, joka kerta kun hän selkänsä oikaisi, hänen kätensä punaiset ja viiniverta tihkuvat.
Vastapäätä La Vigietä peitti jo illan varjo Viminesin ja Saint-Sulpicen rinteet lähellä Lépinen vuorijonoa, jonne päivä menee mailleen, ja alempana Saint-Thibaud-de-Couxin ja Echellesin mutkaisen laakson. Mutta viinitarhaan valoi aurinko vielä purppuraa ja kultaa. Se otti sädekehäänsä kirjavahuiviset poimijattaret saroilla, leikkasi härkien sarvilla, hiveli vankkureilla seisovan päätarhurin harmaata partaa ja punaista naamaa, kirkasti hatun reunojen alla hra Roquevillardin tarmokkaita kasvoja ja kimmelteli vielä korkeammalla Montagnolen ylvään kirkontornin yllä asettuakseen vihdoin kuin kruunuksi Graniervuoren tarunomaisen kallion huipulle.
Ryhmittyen muutamien jäljelläolevien köynnösten ympärille poimivat naiset viimeisiä rykelmiä. Vielä yksi kori nostettiin rattaille ja kuorman päällä seisten lausui vanha Jeremias riemuiten:
— Valmis on, herra asianajaja.
— Montako vankkuria? kysyi isäntä.
— Kaksitoista.
— Se on hyvä sato.