Hän lisäsi, kun härät lähtivät liikkeelle koko tarhurijoukon seuraamina:
— Nyt on minun vuoroni. Tulkaahan tänne.
Koppa käsivarrella, veitsi tai vesuri kädessä nousivat poimijattaret mäenlaelle herra Roquevillardin ympärille. Hän painoi rautapäisen keppinsä maahan, kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä kupari- ja hopearahoja. Heti vaikenivat suulaimmatkin. Oli juhlallinen hetki, maksun hetki. Joukon takana kimmelsivät ikkunat ja kallioliuskeet, peileinä heijastaen auringonsäteitä.
Ystävällisen tutunomaisesti puhutteli asianajaja jokaista nimeltä, jopa sinuttelikin, sillä vanhemmat oli hän nähnyt joka päivä ja toiset tuntenut pienestä pitäen. He saivat päiväpalkkansa lisäksi herttaisen sanan ja vastasivat vuorostaan:
— Kiitoksia, herra asianajaja.
Yksi ja toinen, joka oli ollut laiska, sai nuhteen, ja tämä vaikka leikkisävyllä sanottuna, sattui paikalleen, sillä isännällä oli tarkka silmä. Lapset, jotka jo olivat ottaneet palkkansa luonnossa, saivat häneltä kukin pari lanttia, sillä hän rakasti heitä.
— Jos ne, jotka ovat palkkansa saaneet, menisivät tuosta vasemmalta, sanoi hän kesken toimitusta, muuten minä joudun loppumattomasti alkamaan alusta.
— Ei se pahitteeksi olisi, vastasi eräs kaunis kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias tyttö.
Tämä oli jättänyt kietomatta huivinsa päähineeksi, ikäänkuin uhmatakseen aurinkoa nuoruudellaan. Osa hajalle irtauneita hiuksia oli valahtanut hänen otsalleen. Hänellä oli suurehko suu eikä kasvojen ilme ollut erikoinen, mutta hän uhkui terveyttä, silmät olivat eloisat ja ennenkaikkea iho kullanvärinen kuin täyteläisillä valkoisen viinin rypäleillä, joita lämpö on ruskettanut ja jotka näyttävät sisältävän auringon ydinmehua.
— Oletpas sinä nopeaan kasvanut, Katariina! Milloin sinut viedään miehelään?