Sen alapuolella ilmoitti kullattu kilpi asianajotoimistoa. Marguerite Roquevillard loi silmäyksen historialliseen laattaan ja nousi ylös portaita. Sykkivin sydämin, sillä tämä käynti ei ollut hänelle helppo, koputti hän Frasnen toimiston ovelle, astui sisään ja kysyi kääntyen ensimmäisen apulaisen puoleen, jonka näki:
— Mahtaako veljeni, herra Maurice Roquevillard, olla tavattavissa.
— Hän ei ole täällä, neiti, vastasi nuori mies hyvin kohteliaasti nousten pystyyn. Hän ei ole käynyt tänään enää aamiaisen jälkeen.
Mutta erään pulpetin takaa lausui toinen apulainen, jota Marguerite ei nähnyt, terävällä äänellä, jossa oli kauan kannetun kateuden sävyä:
— Tiedustakaa rouva Frasnen luota.
Nuori neiti punastui korvia myöten, mutta kiitti, ja meni todellakin soittamaan rouva Frasnen huoneiston ovelle. Hänelle vastattiin, että rouva oli mennyt ulos. Hän tunsi siitä hetkellistä lohdutusta, mutta muutaman askelen otettuaan pahoitteli sitä, sillä niinhän häneltä meni suurin mahdollisuus tavata veljeänsä. Mistä hänet nyt löytää? Hän lähti Favre-kadulle, rouva Marcellazin, vanhemman sisarensa luo, joka juuri palasi kävelyltä kolmen lapsensa kanssa. Pikku Julien takertui häneen kiinni ja koetti estää lähtemästä pois, kun sisar oli välinpitämättömästi selittänyt:
— Ei, ei hän täällä ole. Eipä hän juuri meillä käykään.
Adriennen saama naarmu, jota tämä valitteli, askarrutti häntä paljoa enemmän.
Näiden turhain yritysten jälkeen alkoi Marguerite kulkea pitkin kaupunkia, ilman suurta toivoa, kävellen sangen nopeasti ikäänkuin pelon ahdistamana. Pylväskäytävän luona tapasi hän sulhasensa, joka teki liikkeen häntä pysähdyttääkseen, ja vasta ohimentyään kääntyi Marguerite takaisin.
— Päivää, Raymond, sanoi hän hetkeäkään empimättä. Ettekö ole nähnyt
Mauricea?