— Tänä iltana, Edith, saan minä jonkun verran rahaa. Sittemmin saan paikan Pariisissa. Eräs tovereistani, jonka isä on suuren yhtiön johtaja, on luvannut hankkia minulle yhtiön asianajajan toimen. Äskettäin muistutin hänelle sattumalta tästä lupauksesta.
Edith ei tahtonut sumentaa tätä valoisaa luottamusta.
— Niin, sinä teet työtä. Me menemme Pariisiini tuonnempana. Mutta tänä iltana me lähdemme Italiaan.
— Minkä vuoksi?
— Eikö se ole häämatkojen pakollinen pyhiinvaellustie?
Hän painoi häveliäästi päänsä alas. Tämä kolmikymmenvuotias nainen, jonka kasvoilla saattoi vaihdella ilmeitä kylmästä harkinnasta lapselliseen viehkeyteen saakka ja jota himoitti puraista elämää niinkuin erinäisiä hedelmiä, joiden näkeminen jo kiihdyttää hampaita, tunsi joustavuudessaan itsensä tällä hetkellä nuoreksi morsiameksi.
Varjo laski jo alangolle. Heidän edessään olevan maiseman eri kohdat kävivät silmäänpistävämmiksi sitä mukaa kuin ne alkoivat purppuroitua. Edithiä ahdistivat kaipuun tavoin nämä hurmaavankauniit lokakuun-illat:
— Huomenna, sanoi hän, huomenna.
Maurice astui askeleen eteenpäin ja kääntäen maiseman kauneudelle päättävästi selkänsä katseli naistansa, joka seisoi nojautuneena kappelin pilaria vastaan. Eikö hän ollut enemmän kuin kotiseutu?
Heistä oli kuin jonkinlainen kosto kaupunkia vastaan, että he kulkivat yhdessä Lémencin kukkulalta aina Reclusin sillalle saakka sillä uhalla, että saattoivat tavata omaan tuttavapiiriinsä kuuluvia henkilöitä.