Näissä valmisteluissa, jotka keskittivät hänen huomionsa, oli hänen onnistunut vaimentaa omantuntonsa ääni lähtöpäätöksen suhteen. Mutta hän kuuli sen, terävänä ja vakavana, kun hänen viimeistä kertaa piti astua isänkodin kynnyksen yli. Vaikka hän livahti sisään salakähmäisesti, huomattiin hänen tulonsa heti, mutta hän meni huoneeseensa. Marguerite tuli sinne, kun päivällisaterian piti alkaa, ja tapasi hänet lampun alla pää käsien varassa, niin mietteissään ettei ollut kuullut sisaren koputusta. Sisko tarttui hänen ranteisiinsa sydämellisesti ja tämä hyväily havahdutti häntä.
— Maurice, mikä sinua painaa?
— Ei mikään.
— Minä olen sinun pikkusiskosi, etkö sinä usko minulle huoliasi. Kuka tietää? Voisin ehkä sinua auttaa.
Selittääkseen huolestumistaan, jota ei käynyt kieltäminen, esitti Maurice muka rahapulaansa koskevan jutun, jonka hän vastikään oli kertonut erinäisiä kertoja. Marguerite keskeytti hänet äkkiä.
— Odota hetkinen.
Tyttö livahti ulos ja melkein samassa palaten riemukkaana laski hänen eteensä sileän sinisen tuhannenfrangin setelin:
— Riittääkö tämä? Isä on antanut minulle niitä kolme kapioitani varten.
Onneksi minulla on tämä jäljellä.
— Sinä olet hullu, Marguerite. En voi ottaa sitä.
— Voit, voit, ota se, minä olen niin tyytyväinen. Pari paitaa vähemmän, se ei minua köyhdytä.