Sisko nauroi ja veli, hermot väristen, tunsi kyyneleitä luomien reunalla. Suurella ponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä ja hän pusersi vain tyttöä sydäntään vasten, joka siis ei ihan yksinomaan kuulunut rouva Frasnelle.
— Rakasta minua aina, kuiskasi hän, mitä tapahtuneekin.
Marguerite loi häneen kysyvän katseen. Mutta oman anteliaisuutensa pidättämänä ei sisar rohjennut vaatia salaisuutta vastalahjaksi, vaan saattaen veljeään ruokasaliin kuiskasi hartaasti kuin rukouksena nämä sanat:
— Ole hyvä isälle, niin minä rakastan sinua vielä enemmän.
Päivällinen kului ilman välikohtausta, kiitos Raymond Bercyn läsnäolon, joka teki herra Roquevillardille ja hänen pojalleen kohtaamisen helpommaksi Illalla poistui Maurice aikaiseen syyttäen päänsärkyä. Hän meni yhä sairaana olevan äitinsä kamarin kautta. Sielu raskautettuna syleili hän sairasta pimeässä. Äiti tunsi hänen huulensa ja mainitsi heikolla äänellä hänen nimensä sivellen kädellään hänen kasvojaan. Maurice tyrehdytti itkua ja riensi pois. Rakkaus teetti hänellä tällaista julmuutta.
Hän täytti matkalaukkunsa keveästi voidakseen, itse kantaa sen asemalle, sijoitti salkkuunsa rahansa, omat lainaamansa ja Margueritelta saadut, kaikkiaan vähän yli viisituhatta frangia, mikä elämää kokemattomasta nuorukaisesta tuntui valtavalta summalta, kokosi muutamat jalokivikoristeet, jotka kuuluivat hänelle ja joista hänelle saattoi olla hyötyä, ja kun kaikki oli valmiina, jäi odottamaan kuin kuolemaan tuomittu hetkeä, joka antaisi hänet lemmittynsä valtaan. Hänen järkensä, hänen erehtymätön järkensä, pysytti hänet päätöksessään ja selitti hänelle kuinka kaunista oli elää pelkästään omaa elämäänsä sen sijaan että hän jäisi paikalleen tänne, lajinsa viimeisenä, nappulaksi Roquevillardien keskeytymättömään ketjuun.
… Rauhoittuneena Mauricen käytöksestä ja tyttärensä puolinaisesta viittauksesta oli herra Roquevillard nukkunut ilman suoranaista levottomuutta, päätettyään kuitenkin kaiken varalta toimittaa poikansa pois Chambérystä. Hän päätti kääntyä erään vanhan ystävän puoleen, jolle hän erinäisiä kertoja oli tehnyt palveluksia ja joka heilahdeltuaan maailman laidasta toiseen ja hukattuaan perintönsä oli asettunut asianajajaksi Tunisiin, siellä menestynyt hyvin ja ilmoittanut kirjeissään hänelle haluavansa asettua elämään koroillansa tai ainakin etsiä soveliasta apulaista. Eikö sellainen matka, sellainen elämä neljänkolinatta vuoden iässä merkinnyt uutuuden ohella unohdusta, pelastusta?
Yöllä luuli hän kuulevansa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Mutta kun talossa heti taas oli hiljaista, arveli hän erehtyneensä ja koetti uudelleen päästä uneen kiinni. Pitkän kamppailun jälkeen raapaisi hän tulitikulla valkeaa, katsoi kelloansa, joka näytti puolta yhtä, nousi ja meni ulos huoneestaan. Käytävän päässä näkyi Mauricen kamarin oven ja kamanan välistä ohut valoviiru. Hän lähestyi, kuunteli ja kun ei mitään kuulunut, koputti. Ei tullut vastausta. Hiukan epäiltyään hän astui sisään:
»Hän on kai unohtanut sammuttaa lamppunsa», koetti hän rauhoittaa itseänsä jo kokonaan ahdistuksen vallassa.
Yhdellä silmäyksellä näki hän koskemattoman vuoteen ja aukijääneen tyhjän kaapinlaatikon. Hän palasi huoneeseensa, pukeutui äkkiä ja huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan juoksi kuin nuori mies asemaa kohti. Italian pikajuna oli kai jo mennyt, mutta jäljellä oli vielä viimeinen juna Geneven suuntaan. Eräs virkamies, joka tunsi hänet, tiesi ilmoittaa. Maurice oli matkustanut sen naisen kanssa. Olivat ostaneet piletin Torinoon.