Yksin jäätyään hän huokasi niinkuin tammi ensimmäisen kirveeniskun sattuessa. Mutta niinkuin se oli hänkin sitkeä ja karkaisi itsensä kohtaloa vastaan.
Rotua, perhettä, yksilöäkään ei häväise, ei voi häväistä nuoruudenhairahdus. Hän löytää poikansa ennemmin tai myöhemmin, hän tuo hänet takaisin kotilieden luo, tai jos kohtalo ottaisi huoltaakseen tuhlaajapojan paluun, olkoonpa tuo paluu sitten vaikka samanlainen kuin raamatussa kuvattu, niin hän olisi kyllin heikko tappamaan juottovasikan pojan palatessa ja olemaan häntä nuhtelematta. Kotiliesi: sinne voi tulla hoitamaan haavojansa, siellä voi olla varma, ettei koskaan työnnetä pois. Mies voi hyljätä vaimonsa, vaimo miehensä, kiittämättömät lapset isänsä ja äitinsä: isä ja äiti eivät voi hyljätä lastaan, vaikka koko maailma hänet hylkäisi.
Kaupunki oli kuunvalossa kuin kuollut. Herra Roquevillardin askeleet kaikuivat sen autiudessa. Boigne-kadulta, jota myöten hän palasi, näki hän edessään linnan nostavan kirkkaita tornejansa, joita öinen valaistus vielä korotti. Läheinen puu sen edustalla luonnosteli lehtiensä varjoa. Muutaman tunnin kuluttua herää mykkä kaupunki eloon naureskellen ilkkuakseen tätä perhedraamaa.
Kun hän avasi oven, tuli häntä vastaan valkoinen hahmo. Se oli
Marguerite.
— Isä, mitä on tapahtunut?
Vaimonsa puutteessa saattoi hän jakaa koettelemuksen taakan tyttärensä kanssa, jolle hän antoi kylliksi arvoa ollakseen mitään salaamatta.
— He ovat matkustaneet, lausui hän lyhyesti.
— Ah! huokasi Marguerite, heti ymmärtäen ja muistaen veljensä surullisen lauseen.
Isä ja tytär syleilivät toisiaan yhteisen tuskan vallassa. Isä saattoi sitten tytärtä hellästi tämän kamariin saakka ja sanoi poistuessaan:
— Antakaamme äitisi nukkua, pikkuruinen. Hän saa kuitenkin liian aikaisin tietää surumme.