Lämmintä juomaa hörppiessään ryhtyi hän jälleen uudelleen elämään kuolleita vuosia. Hän katseli niitä omalta näkökannaltaan kykenemättä, kuten monet miehet ja melkein kaikki naiset, eläytymään vastapuolensa kantaan. Niin, monen epäröinnin ja lykkäilyn jälkeen, jotka eivät tulleet hänen puoleltaan, vietettiin häät La Tronchessa, sitten lähdettiin Pariisiin. Pariisi paljasti hänelle tuntemattoman toverin, joka elettyään eristettynä ja yksitoikkoisuudessa, syöksyi väliasteitta tai oudoksumatta huikeaan hyörinään. Nuori vaimo ei säästänyt hänen jo kypsää ikäänsä, mutta hänkään ei ottanut huomioon naisensa nuoruutta. Vihdoin oli hän, päästäkseen maaseudun lepoon, ostanut herra Clairvalin toimiston Chambéryssä, kun Grenoblessa ei enää ollut mitään vapaana. Rouva Frasne oli mukautunut niiden välinpitämättömyydellä, joita elämä ei enää voi tyydyttää, näin jyrkkään olojen vaihdokseen, hän omaksui sen niinkuin ainakin täytymyksen, ilman tunteenpuuskia ja vastaväitteitä. Kaksi vuotta oli kulunut näin niin rauhallisina kuin ne voivat kulua naisen rinnalla, joka levossakaan ei lakkaa herättämästä jonkinmoista levottomuutta. Ja äkkiä, kun hän luuli vaimon jo tuudittautuneen huolettomaan toimeentuloon, hyviin oloihin ja elämän tavalliseen menoon, tämä, mitään puhumatta, jättää avioliittonsa ja lentää pois lemmityisen kanssa.
Täysin odottamattoman iskun järkyttämänä oli notario lähtenyt vaistomaisesti kulkemaan muistojensa kaltaita, laillinen asiakirja sauvanaan. Nyt hän tuli uudelleen tähän romahduskohtaan, ja tällä kertaa arvosteli hän sitä paremmin. Tuo Maurice Roquevillard, jota hän alussa halveksi, herätti hänessä nyt hurjaa mustasukkaisuutta. Edith ei ollut matkustanut yksinään, vaan luultavasti, varmasti, hänen kanssaan. Juuri tällä hetkellä siellä kaukana Italiassa, ulottuman ulkopuolella, painoi tuo nulikka hänen vaimoansa vasten rintaansa. Herra Frasne otti nenäliinansa, pyyhki sillä silmiänsä ja repi sen sitten rikki hampaissansa. Hän itki eikä enää voinut hillitä itseänsä. »Hän rakastaa minua omalla tavallaan», oli Edith sanonut hänestä. Tämä tapa, joka ei ole hienoin, on tuskallisin: se syöksyy määrättyihin raateleviin kuvitelmiin, se viiltää sydäntä kuin aura maata ja riisuu vihan alasti.
Herra Frasne otti uudelleen esille kirjeen ja kontrahdin, ei enää syventääkseen onnettomuuttaan, vaan etsiäkseen niistä kostoansa. Apulaiset tulisivat pian toimistoon. Täytyi ennen heidän tuloansa suorittaa tutkimukset, takoa aseensa. Rahat, jotka Edith oli ottanut mukaansa, jotka hän oli anastanut — sillä aviopuolisoiden välinen lahja on kaikissa tapauksissa mitätön, jos avioero syntyy ilman lahjoittajan syytä — hänen on täytynyt ottaa ne hänen kassakaapistaan. Herra Frasne oli äskettäin ottanut haltuunsa erästä kauppaa varten satakaksikymmentätuhatta frangia, jotka olivat suoritettavat muutaman päivän kuluttua. Hän oli tullut itse sen maininneeksi Edithille. Avain on helppo teettää tai anastaa, mutta kuinka oli hän saattanut saada selvän lukon kirjainten salajärjestyksestä, jota ilman avain oli tehoton?
Herra Frasne nousi ja meni kassakaapin luo, jossa ei näkynyt mitään väkivallan merkkejä. Hän kouraisi taskuaan ja otti esiin avainkimppunsa. Silloin hän huomasi, että juuri kassakaapin avain puuttui. Edithin on täytynyt se ottaa juuri hänen lähtöpäivänään. Tosin oli hänellä siitä kaksoiskappale, mutta tavan mukaan oli hän poissaolonsa ajaksi uskonut sen ensimmäisen apulaisensa haltuun. Avatakseen ja todetakseen kaapin sisällön hän odottaisi siis tätä apulaistaan, joka sitäpaitsi oli sopiva todistajaksi.
Palattuaan työpöytänsä ääreen hän otti esiin rikoslain ja alkoi tarkastaa omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevia pykäliä. Hän luki pykälästä 380 että, jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi, siitä voi syntyä vain siviilioikeudellinen asia. Mutta sama pykälä, joka teki hänet aseettomaksi anastajaa vastaan, antoi loppuosassaan hänelle aseen käteen tämän rikostoveria vastaan:
»Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan varastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen.» Seuraamalla tätä latua löysi hän vielä enemmän. Pykälä 408, joka koski luottamuksen väärinkäyttöä, katsoi raskauttavaksi asianhaaraksi, jos rikoksen oli tehnyt virka- tai toimitusmies, kotipalvelija, palkkaa nauttiva palvelusmies, oppilas, apulainen, kirjanpitäjä, työmies, sälli tai oppipoika isäntänsä vahingoksi, ja määräsi silloin vankeusrangaistusta. Kuka esti häntä syyttämästä Maurice Roquevillardia, vieläpä syyttämästä häntä yksin? Eikö se ollut todennäköistä? Nuori mies tunsi paikat, toimistossa tapahtuneet maksut, sopimuspäivän, notarion poissaolon. Hän oli voinut panna merkille kassakaapin avaustavan, hetkeksi anastaa ensimmäisen apulaisen avaimen. Ollen vailla mieskohtaista omaisuutta oli hänen täytynyt hankkia itselleen varoja voidakseen viedä mukaansa rakastajattarensa. Ja vihdoin, eikö hänen pakonsa ulkomaille ilmiantanut häntä? Tosin rouva Frasnen kirje osoitti selvästi tämän selityksen vääräksi. Mutta eihän tarvittu muuta kuin hävittää tämä kirje, joka oli tehoton häneen itseensä nähden ja haitaksi hänen rakastajaansa vastaan nostettavassa jutussa. Kun se oli hävitetty, niin ei mikään voisi vapauttaa Maurice Roquevillardia. Vieläpä menetti tämä kaiken mahdollisuuden puolustautua: eikö hänen, puolustaakseen itseänsä, täytyisi kääntyä lemmittyänsä vastaan, myöntää ainakin eletyn yhteisesti tämän kustannuksella? Kunnian mies ei voinut sitä tehdä. Hänen tuomitsemisensa oli siis varma. Rikollisen luovuttaminen lopettaisi hänen lemmenretkensä. Hän tuotaisiin ylioikeuden eteen. Häväistynä, masennettuna, murskattuna, saisi hän kärsiä rangaistuksen molempien syyllisten puolesta. Vieläpä kukaties hänen perheensä, lieventääkseen hänen rikostaan, suorittaisi takaisin anastetun summan. Silloinhan ei tästä romahduksesta koituisi ainakaan aineellista tappiota. Eikä aineellinen tappio nyt enää näyttänyt vähäpätöiseltä sivuseikalta herra Frasnesta, kun tämä lähemmin harkitsi asiaa.
Sitä mukaa kuin hän joka puolelta tutkisteli tätä seuraamuksiltaan niin satoisaa suunnitelmaa ja ajatteli sen lopputulosta, tunsi hän epätoivonsa keventyvän. Hän unohti tuskansa valmistaessaan kilpailijansa kiduttamista. Hän ajatteli säälimättä kostonsa kaukaisimpia seurauksia aina noiden ylpeiden Roquevillardien masentamiseen saakka, jotka kuitenkin olivat ottaneet tuomari Clairvalin seuraajan ystävällisesti vastaan. Onnettomuudessaan olisi hän heittänyt kärsimyksensä kirouksena koko maailmaa vastaan. Vielä kerran luki hän uudelleen tuon kirjeen, joka yksin oli hänen suunnitelmansa haittana, sitten heitti hän sen päättävästi tuleen ja näki sen käpristyvän, mustuvan ja haihtuvan tuhaksi.
Kello löi yhdeksän.
Täsmällisinä saapuivat apulaiset toinen toisensa jälkeen toimistoon ja asettuivat pulpettiensa ääreen. Melkein samassa astui isäntäkin sisälle ja heitä tervehtimättä kysyi ensimmäiseltä apulaiselta huolestuneella äänellä:
— Philippeaux, minä en löydä kassakaapin avainta.