— Ilman selityksiä?
— Rouva sanoi minulle lähtiessään, että herra kyllä tietää asian.
— Aivan niin, lausui herra Frasne kylmäverisesti. Tuokaa minulle huoneeseeni jotakin syötävää eineeksi.
Ja ilmaisematta sen suurempaa hämmästystä astui hän työhuoneeseensa, josta voi suoraan päästä toimistoon. Minkä ihmeen vuoksi kuulustella pahanilkistä piikaa, joka ilmeisestikään ei paljoa tiennyt? Odottamaton uutinen, jonka hän sai vasten naamaa kuin pyssynluodin, ei koskenut häneen vielä. Hän tunsi siitä vain hämmästystä. Haava, kuolettavakaan, ei ensi hetkellä tunnu muulta kuin tavalliselta töytäykseltä. Vasta vähän ajan kuluttua alkaa se aiheuttaa kipua. Katse terävänä ja hermot jännittyneinä huomasi hän pöydällään suljetun kirjeen, joka oli siinä huomiota herättävässä ja melkein uhittelevassa asennossa. Hän otti sen käteensä, koettaen aukaisematta arvata sen sisällystä. Se sisälsi epäilemättä selityksen tähän äkkilähtöön — menoako, uhmailuako, vaiko ajattelematonta oikkua? Yhdeksänvuotisen avioelämän jälkeen oli hän niin vähän varma vaimostaan, että kaikki kolme olettamusta näyttivät hänestä yhtä mahdollisilta. Pitikö hänen etsiä pakokumppania vai olettaa hermopuuskasta johtuvaa oikkua, jolloin kadonnut karitsa ennen pitkää palaa takaisin läävään. Maurice Roquevillardin nimi ei juolahtanut hänen mieleensä. Rouva Frasne kalasteli suosiota huvikseen: jokainen häntä liehitteli, mutta se oli viatonta leikkiä. Herra Frasne ei siis voinut ottaa vakavalta kannalta sitä tavanmukaista ystävyyttä, jota hänen vaimonsa osoitti hänen apulaiselleen, vaikka hän nimettömistä kirjeistä oli saanutkin tietää, että kaupungilla oli siihen kiinnitetty huomiota. Hänhän tunsi tuota liiankin yleistä ikämiesten halveksumista nuoria miehiä kohtaan, jotka, pitäen aikaa liittolaisenaan, ovat tyytyvinään vain toiveisiin. Sitä mukaa kuin nuoruus häipyy on aina hänen tai suunnilleen hänen ikänsä ominainen viettelijöille. Tunteet eivät hänen silmissään merkinneet mitään muutoin kuin olosuhteiden turvissa, ja hän tiesi, että maaseutuolot olivat estäneet montakin haviteltua aviorikosta toteutumasta. Vapaaehtoinen luopuminen mukavasta ja huolettomasta asemasta oli siksi toiseksi niin järjetöntä, että sitä oli mahdoton olettaa. Hän ei ymmärtänyt, mutta siinä vain oli hänellä edessään tämä tapahtuma, niin yksinomaan kuin hän antoikin arvoa ainoastaan tositapahtumille. Arvoituksen ärsyttämänä, jota hän ei kyennyt selittämään, aukaisi hän kirjekuoren ja luki:
»H.H. En ole teitä koskaan rakastanut ja te tiesitte sen. Mitä on naisen sydän sille, joka omistaa hänet lakivoimaisen asiakirjan nojalla? Minä olen voinut sietää yhdeksän vuotta tätä orjuutta, koska en rakastanut. Nyt on kaikki muuttunut: minä vapautan itseni rehellisesti sen sijaan että rupeaisin jakamaan itseäni. Kuka minua pidättäisi? Avioliittomme alussa te pelkäsitte lapsia: pienoisen käden ojennus olisi ehkä riittänyt minut kytkemään, mutta meidän kotimme on tyhjä eikä kukaan tarvitse minua. Te luovutitte minulle aviokontrahdissamme sata tuhatta frangia. Myönnätte luonnollisesti, että otan mukaan hintani. Minä olen suorittanut sen nuoruudellani. Jättäessäni teidät annan teille anteeksi.
Hyvästi.
Edith Dannemarie.»
Tuomari Frasnelle muuttuivat joko ammattitottumuksesta tai käytännöllisen järjen luontaisesta katsomuksesta kaikki asiat elämässä, tunteetkin, asia- ja velkakirjoiksi. Meidän luonteemme määrää yksin sieluntuskammekin: tässä haaksirikossa, jossa hänen kotinsa upposi, ajatteli hän ensi hetkessä vain vaimonsa menettämistä eikä rahojansa, vaikka hän muutoin oli rahantunteva; ja muistellakseen entisyyttään ja kiihdyttääkseen tuskaansa kaivoi hän vaistomaisesti eräästä salkusta esiin aviokontrahtinsa, johon kirjeessä viitattiin. Tämän leimapaperin avulla muisti hän tarkemmin syysnuoruutensa suuren intohimon. Hän näki jälleen erään kirkon kynnyksellä solakan ja norjan nuoren tytön, jonka liikkeet ja silmät ilmaisivat sisäistä kuumetta. Se oli La Tronchessa, lähellä Grenobleea, hänen kotipaikkaansa. Hän matkusti sinne loma-ajakseen joka kesä Pariisista, missä hän oli eräässä toimistossa ensimmäisenä apulaisena; vaikka jo lähes neljänkymmenen iässä ei hän tullut lopullisesti luopuneeksi pääkaupungista ottaakseen haltuunsa tarjonaolevan asianajotoimiston Dauphinessa. Kuulusteltuaan sai hän tietää, että Edith Dannemarie asui äitinsä kanssa lähistöllä pienessä talossa, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet melkein varattomina perheen pään kuoltua, joka oli menettänyt omaisuutensa pelissä. Nuori maaseudun tyttö oli näissä oloissa varmaankin helppo saalis. Kaksi vuotta yhteen menoon yritti hän sitä saavuttaa. Mutta intomielinen tyttö odotti prinssiä ja yksinäisyyden kiihdyttäessä mielikuvitusta kävi hänen odotuksensa kärsimättömäksi. Niinpä hän kielteli, mutta ei kylliksi tyyten karkoittaakseen kosijaansa. Ilman opiskelua oli hän oppinut tavan lupailla kieltelemällä ja sovellutti tätä taitoansa mieheen, joka liiankin vapaassa piirissä tekemiensä valloitusten ja aistillisten tottumustensa vuoksi sitäkin enemmän kiihtyi ja hermostui tästä keimailusta. Ja miehen täytyi tosiaan tunnustaa itsensä voitetuksi: hänen halunsa oli voimakkaampi kuin hänen etunsa. Menetettyään vanhempansa, jotka jättivät hänelle sievoisen perinnön, päätti hän vihdoin kaikkia muotoja noudattaen pyytää kättä, joka oli hänet torjunut samalla kuitenkin näyttäen kihlasormuksen paikkaa.
Kuinka saattoi hän kontrahdin lyhyiden lauseiden lomasta poimia esiin tämän rakkauden säikeitä? Eräs pykälä määräsi tulevalle vaimolle, kun avioliitto oli solmittu, sadantuhannen frangin lahjoituksen; ei, niinkuin tämmöisissä tapauksissa on miltei asiaankuuluvana sääntönä, lahjoitusta siinä tapauksessa että saaja jää eloon lahjoittajan jälkeen, vaan välittömän lahjoituksen, joka sisälsi omaisuuden siirron. Tämä poikkeuksellinen anteliaisuus oli hänen heikkoutensa merkki, hänen hairahduksensa valitettava todistaja. Se oli lakivoimainen näyte hänen rakkaudestaan.
Herra Frasnen mietiskelyn keskeytti palvelijatar, joka toi hänen einesuklaansa. Tämä vilkuili isäntäänsä silmänkulmalla tarjotessaan ja hämmentyi nähdessään hänet asiapapereita selailemassa. Herra tutki asiakirjoja, kun toinen voidakseen kertoa asian kaupungilla, odotti näkevänsä hänet masentuneena tai raivoissaan. Kädenliikkeellä laski isäntä hänet menemään. Herra Frasne söi ilman ruokahalua, periaatteesta: hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös, ja nyt jos milloinkaan tarvitsi hän voimansa kokonaan.