— Niinpä hyvää yötä, kuului jälleen herra Roquevillardin sointuva ääni.
Aamulla sitten tulette Saint-Cassiniin ja Viminesiin.
— Hyvää yötä, herra asianajaja.
Jääden seisomaan tarkastuspaikalleen näki hän poimijattarien kulkevan päivänlaskun hämärään, häipyvän ja hälvenevän. Alhaalta kuului vielä heidän äänensä. He olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, Viminesin ja Saint-Cassinin joukkoon. Jälkimmäiset, jotka olivat kääntyneet vasemmalle, alkoivat laulaa loppusäkeitä pitkäveteistä kansanlaulua. Ilta ruskotti jo vuorenhuipulla.
Fauchois ei hievahtanut isännän rinnalta eikä puhunut mitään.
— Pierrette, sanoi äkkiä herra Roquevillard.
Vaimo liikahti. Hän ei ollut niin vanhentunut, kuin murheellinen ja masentunut.
— Herra François, mutisi hän.
— Tuossa viisi frangia. Mene kartanoon syömään keittoa.
— Siinähän on kolmesta päivästä, lausui vaimoparka katsellen karkeassa kädessään kiiltävää hopearahaa; eikä minulle tule kuin yhdeltä.
— Otahan kuitenkin. Kuinkas tyttäresi laita on?