Herra Roquevillardin vastauksesta pääsi näkyviin hiukkasen tunteellisuutta:
— Se on poikkeuksellinen, myönnän sen. Mutta aika kiiruhtaa. Minun on riennettävä oikeuteen. Tuossa tuokiossa toitotetaan syytöstä kaikkialla. Te yksin tunnette sen ja voitte sen vielä estää, tehdä tyhjäksi. Pyytämällä pyydän teiltä sitä.
— Se on mahdotonta: minä en voi mennä kanteennostajan luo.
— Te voitte käskettää hänet tänne.
— Olkoon, sanoi herra Vallerois. Keino on raskas, mutta varmaan tehokas. Minä teen esityksen omassa nimessäni, jotta jos asia sattumalta menisi myttyyn, te ette olisi asiaan takertunut tarjouksen kautta, joka näyttäisi varkauden tunnustamiselta.
— Kiitos. He erkanivat, asianajaja palasi istuntosaliin, jossa tuomarit jo olivat levottomia, ja alkoi puolustaa päämiestään tavallisella selväjärkisyydellään. Hänen todistelunsa sitovaa johdonmukaisuutta kuullessaan ei kukaan olisi saattanut aavistaa, mikä tuska häntä ahdisti. Mutta kun hän istuutui, vanha taistelija, joka ei milloinkaan ollut väsynyt, tunsi hän äärimmäistä uupumusta, raskasta kuin vanhuuden tuntematon taakka.
Vastapuolen selityksen ja lyhyen vastineen jälkeen päättyi vihdoin juttu. Hän katsoi kelloansa, se oli puoli neljä. Näiden kolmen tunnin väliajalla oli hänen poikansa kohtalo ratkaistu. Hän palasi viskaalinvirastoon, missä herra Vallerois häntä odotti ja huomasi heti, että tämä oli epäonnistunut.
— Herra Frasne kävi täällä, selitti viskaali. Te olitte oikeassa: hän kostaa.
— Hän kieltäytyy?
— Jyrkästi. Hän rakastaa vihaansa enemmän kuin rahaansa. Turhaan minä painoin häntä kaikin voimin, viittasin skandaaliin, joka heijastuisi hänen vaimoonsa, sanoinpa vielä, etteivät todistuksetkaan ole riittäviä. Hän vastasi minulle, että jollen minä pane virallista syytettä vireille, hän nostaa siviilijutun tutkintotuomarin edessä. Siihen hänellä on oikeus ja hänen päätöksensä on järkähtämätön.