— Entä jos minä koettaisin häntä taivuttaa? Me olimme hyvissä väleissä.
— Se olisi hyödytön käynti, kiusallinen ja jopa vahingollinenkin. Minä en teitä siihen kehoittaisi. Minä puhuin hänelle teidän perheestänne, teistä. Hän vastasi minulle: »Hänen poikansa on iskenyt minua sydämeen. Sen pahempi, jos syyttömät saavat kärsiä syyllisten vuoksi.»
Herra Roquevillard mietti hetken, kumarsi prokuraattorille ja ojensi hänelle kättänsä:
— Jäljellä on vain kiitoksen lausuminen teille. Te olette menetellyt ystävän tavoin, en ole sitä unohtava.
— Olen kovasti pahoillani tähtenne, vastasi herra Vallerois liikutettuna.
Salkku kainalossa kulki herra Roquevillard kotiansa. Hän kiiruhti aina joustavaa astuntaansa pää pystyssä tapansa mukaan, mutta kasvot sangen kalpeina. Pylväistön luona, joka on joutilasten tyyssija, kohtasi hän ystäviä, jotka kääntyivät poispäin, kun taas muut tuijottivat häntä päin naamaa ilkkuvasti. Hän ymmärsi että Frasnen toimiston apulaiset kuuluuttivat jo ympäri kaupunkia Roquevillardien häpeää. Ensimmäistä kertaa nyt, vuosisatoihin, himmeni tämän rodun loisto. Koko sukuko siis oli tehtävä epäluulonalaiseksi sentähden, että joku valoi sen niskaan vihansa visvaa! Ja alhaista kateuttako vain nostatti nimen ylpeys! Hävittikö yhden jälkeläisen heikkous koko sen voimakkaan ja kunniakkaan menneisyyden, josta niin pitkät ajat oli nähty miehekkäitä esikuvia? Eivätkö nuo, jotka siitä riemuitsivat, ymmärtäneet, että tämä romahdus sattui heihin!….
Hän oikaisi ryhtiänsä ja hidastutti kulkuansa. Ei kukaan kestänyt hänen katsettansa. Hän vain terästyi ja mietti, kääntyessään päin myrskyä: »Koirat, haukkukaa matkan päästä. Mutta älkää tulko liki. Niinkauan kuin elän, suojelen minä omiani, varjelen heitä kaikella voimallani. Ettekä te näe minun ruikuttavan.»
Talonsa portilla hän tapasi herra de la Martellerien, naapurinsa maalta. Pitikö hänen kärsiä jo säälittelyjä ja myötätunnon vakuutteluja? Tuo raivohullu oli sitten vielä inhimillisin kaikista, kun tuli tapaamaan häntä oikein kotoa pitäen. Vanha aatelismies näytti hänelle linnaa, joka säteili illan valossa, ja kertoi salaperäisesti:
— Keisari Sigismundin vastaanottotilaisuudessa, vuonna 1416, antoi herttua Amadeus VIII linnan suuressa salissa juhla-aterian, jonka oli valmistanut Jean de Belleville, Savoijin kakkujen keksijä. Ruoka-annokset olivat kunkin vieraan vaakunalla varustetussa kääreessä ja kukin sai hänelle määrättyä ruokaa yhden, kaksi tai kolme annosta, arvoluokkansa mukaan. Minä rakastan tätä erittelyä: tulee syödä, ei ruokahalun, vaan arvon mukaan.
— Yksi annos olisi minulle riittänyt, vastasi herra Roquevillard jättäen tungettelijan siihen.