Hän ei puolestaan saattanut pettää nykyisyyttä menneisyyden muistoilla. Hän aukaisi oven, nousi portaita ylös ja meni työhuoneeseensa karttaen yhä vuoteenomana olevan vaimonsa kamaria. Mutta tämä, joka oli kuullut hänen tulevan, lähetti kutsumaan häntä toivoen saada kuulla jotakin heidän pojastaan. Rouva Roquevillard oli yksinänsä, istumassa vuoteellaan, pimenevän päivän varjossa.
— Marguerite on ulkona, sanoi hän, ja, tuskin uskaltaen kysymystään sanoiksi pukea, lisäsi:
— Tiedätkö mitään Mauricesta?
— En mitään. Tuskin me pitkään aikaan saammekaan tietää mitään.
— Kuinka sinun äänesi on outo, François! jatkoi sairas. Tuo nainen on lumonnut poikaparan, ymmärrätkö.
— Heikkous on tavallaan myöskin syyllisyyttä.
Äänen ankaraa sävyä ihmetellen väänsi hän sähkövalon nappulaa ja näki puolisonsa kuin äkillisen vanhuuden yllättämänä, niin kalpeana ja silmät niin kuopallaan, että hän aavisti vaaraa.
— François, pyyteli hän, on jotakin muuta, jota sinä salaat minulta. Enkö olekaan enää niinkuin ennen sinun kumppanisi, jolle sinulla ei ollut salaisuuksia?
Mies tuli lähemmäksi vuodetta.
— Ei, rakas vaimoni, muuta ei ole. Poikamme poistuminen, eikö se riitä?