— Jonka sinä poltit?
— Niin, herra François, häpeän rahan.
Ja suuttumus oikaisi äkkiä vaimon, joka ojentaen kättään ruskon heijettä kohti kuin kohtaloa syyttäen sanoi:
— Minä en käsitä, mitenkä minä olen sen tehnyt. Meidän suvussamme on ollut vain kunnon ihmisiä. Nyt minä saan hävetä.
— Se ei ole sinun syysi, Pierrette.
Tämä ravisti päätään päättävästi:
— Se on aina suvun syy, te tiedätte sen hyvin. Tepä sen itse olette sanonut.
— Minäkö?
— Niin, minun kuulteni Juliennelle ennen tuomiota. Tyttö oli herättänyt minussa levottomuutta. Niinpä toin hänet teidän puheillenne.
— Minä muistan. Ja mitä minä hänelle sanoin?