Edith tuli ensimmäisenä tästä tietoiseksi. Hän nousi tuhdolta ja siirtyi Maurice'ia lähemmäksi. Maurice ei häntä ymmärtänyt, vaan rupesi kertomaan pyhän Juliuksen legendaa, josta he eivät todella välittäneet kumpainenkaan:
— Tämä saari oli muinoin käärmeiden pesäpaikka. Kun pyhä Julius aikoi Ortasta lähteä sinne, kieltäytyivät kaikki kalastajat lainaamasta hänelle venettä. Silloin levitti hän kaapunsa vedenpinnalle ja käytti sauvaansa airona.
Pettyneenä sanoi Edith:
— Kylläpä sinä olet oppinut!
— Minä luin sen vastikään.
— Minä inhoan sinun kirjaasi.
Maurice arvasi, miksi hän sitä inhosi. Tänä heidän ensimmäisen lemmenvuotensa viimeisenä päivänä, jonka piti ikäänkuin keskittää sen kaikki autuus, kaikki heitä haavoitti, kaikki tuotti kipua viattomimmatkin sanat.
He nousivat maihin rannassa olevia siltaportaita ja kiinnittivät veneensä laiturin rautarenkaaseen. He menivät vanhaan roomalaiseen basilikaan, jossa on paksun rappauksen alta äskettäin löydettyjä bysanttilaisia freskoja, mustasta marmorista tehty saarnastuoli, kivinen ruumisarkku ja Ferrarin ja Luinon freskoja. Mutta kun he olivat käyneet täällä useita kertoja, oli kaikki tuttua: rakastaville pitää olla aina uusia nähtäviä, niin suuresti kammovat he kyllästyttäviä vaikutelmia toisen kyllästymisen vaistomaisesta pelosta. Niinpä läksivät he kulkemaan ahdasta kujaa, jota he eivät ennestään tunteneet. Saaren kukkulan koko laki on täynnä erään seminaarin rakennuksia, jotka muistuttavat linnoitusta. Erään mutkan takana päättyi heidän kujansa suljettuun porttiin. Siihen pysähtyessään seisoivat he vastakkain mitä täydellisimmin eristettyinä: he olivat korkeiden muurien välissä yksinäisellä saarella. Heille ei tosiaan ollut maailmassa muuta kuin he itse. Eikö se ole kaikkien rakastavaisten toivo? Vuosi sitten he olisivat toivottaneet itselleen yksinäisyyttä päiviensä päähän saakka. Nyt he yhteisestä sopimuksesta pakenivat rannalle.
Muuan vanha ukko oli ongella täydessä päivänpaisteessa. Rannalla kasvavan raidan alla kaksi paljasjalkaista lasta viskeli »voileipiä». Pitkin rantaa näkyi maalaistaloja puiden välistä, joita syksy hiljoillensa karisteli ja vitivalkoinen Orta heijastui veden liikkumattomaan kalvoon. Tämä tyynen elämän kuva keskipäivän levossa oli heille lohdutus.
He söivät eineensä basilikan portaiden astimilla. Ja meloiltuaan vesillä osan iltapäivää etsiskellen jotakin tuntematonta paikkaa, joka elähyttäisi heidän tunnelmaansa, palasivat he valkamaan. Maihinnoustua oli edessä kysymys, mitä tehdä ajan kuluksi.