Edith nyrpisti suutaan ja sanoi:
— Älä katsele häntä. Minä olen mustasukkainen. Maurice laski leikkiä tästä vakavuudenpuuskasta:
— Mustasukkainenko? Ja eikö minulla sitten olisi syytä?
— Kenelle sitten, Herran nimessä?
— No sille tummalle italialaiselle viiksiniekalle, joka ateriain aikana laiminlyö ystävättärensä ja luo sinuun rakastuneita silmäyksiä.
Edith purskahti nauramaan:
— Lorenzolle!
— Sinä tiedät hänen nimensäkin?
— Hän on sen minulle sanonut. Hän teki minulle silmien valkuaisia muljauttaen rakkaudentunnustuksen; minä olin nauraa kuollakseni.
Mauricekin koetti nauraa vuorostansa. Mutta kun he olivat asettuneet veneeseen ja päässeet rannasta parin kolmen aironvedon päähän, tunsivat he kumpikin samaa vaistomaista tyytymättömyyttä. Tätä nykyisyyttä, jota he niin suurella taidolla vaalivat, että saadaksensa esille siitä kaiken mehun karttoivat ajatella entistä ja edessä olevaa, saattoi vähäinenkin välikohtaus häiritä. Mitä muureja täytyi rakentaa rakkauden ympärille, jotta se olisi suojassa maailmalta edes yhden vuoden? Tätä rakkautta, jolle he olivat uhranneet kaiken, puristi joka puolelta elämä, vieläpä heidän omien sydäntensä liikkeet, niinkuin tuo saari heidän edessään oli ympäriinsä vetten saartama.