— Täytyy kai.
— Minä menen pukeutumaan. Se on pian tehty. Ja me lähdemme ulos. Syömme aamiaista saarella.
Hän poistui ja Maurice aikoi jatkaa keskeytynyttä käännöstään. Mutta uudelleen oli hänen edessään ranskalainen lause: Lapsen kohtalon määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt… Ja uudelleen hän pysähtyi.
Edith oli oikeassa. Nykyinen olo ei hänelle riittänyt, ei ollut koskaan riittänyt. Vastikään olivat he päättäneet olla ajattelematta tulevaisuutta, mutta menneisyyteen, josta he eivät olleet uskaltaneet puhua, olivat heidän silmänsä syventyneet suun ollessa vaiti. Mauricelle oli tämä vaikeneminen käynyt kärsimykseksi. Mitä tekivät he tuolla läheisten vuorten takana tällä hetkellä? Hänellä ei ollut heistä mitään tietoa.
Edith ilmestyi kynnykselle anoen hänen hyväksymistään:
— Olenko mielestäsi sievä tänään?
Hänellä oli valkoisesta alpakasta tehty kesäpuku, joka olematta mitenkään ahdas korosti hänen vartalonsa sorjuutta, valkoisilla sulkakoristeilla somistettu hattu, joka täydensi hänen koko olentonsa lennokkaankeveätä suloa. Tämä vuosi oli häntä nuorentanut. Hänen tuliset silmänsä eivät voineet luoda säteilevämpiä katseita kuin ennen, mutta hänen poskensa olivat täyteläisemmät ja vähemmän kalvakkaat. Hänen hento vartalonsa vaikutti voimakkaammalta. Ja koko hänen olentonsa oli saanut tyydytetyn rakkauden sanoin-selittämätöntä ilmettä.
Maurice ihaili häntä, mutta ei lausunut odotettua kohteliaisuutta.
He astelivat Ortan valkamaan jyrkkää kivettyä rinnetietä, jota kuljettiin niin vähän, että ruohoa kasvoi kivien lomissa. Venevalkaman edessä olevalla aukealla kohtasivat he nuoren punahattuisen tytön, jonka he kävelyillään olivat tavanneet jo useampia kertoja ja jonka täytyi asua jossakin lähistöllä. Hän katseli heitä arastelematta, varsinkin Mauricea.
— Hän on viehättävä, totesi nuori mies tytön mentyä ohi.