— Siellähän — minä voin ansaita leipäni, vastasi Maurice alakuloisesti.
Soljana ja rentona sylkähti Edith hänen syliinsä, etsi hänen punaiset huulensa viiksien alta ja kuiski hänelle ihan likeltä:
— Minä pyysin sinulta yhtä vuotta elämästäsi. Yhtä vuotta elää ilman entistä tai tulevaa, hengittää päivästä päivään vain hempeyttämme, unohtaa minun vuokseni koko muu maailma. Muistatko?
— Enkö ole sinulle sitä antanut ja enemmänkin?
— Minulta puuttuu yksi päivä: huomenna on meidän vuosipäivämme.
Liikutettuna Maurice toisti:
— Huomenna, Edith.
Muistoistaan väristen nousi Edith seisomaan:
— Älä turmele tätä päivää, joka meillä on jäljellä. Koska se on viimeinen, olkoon se meidän pisara pisaralta nautitun vuotemme kaunein. Älkäämme puhuko tulevaisuudesta ennenkuin huomenna. Lupaatko?
Maurice hymyili tälle intoumiselle: