Heitä vastaanottamaan saapui ikämies, valkoinen pusero yllä, kuvanveistäjän taltta kädessä. Tämä tervehti hiukan aiheettoman juhlallisesti, puolittain matelevasti, puolittain ylhäisesti. Hän keskusteli Mauricen kanssa italiankielellä sillä välin kuin Edith poimi kukkia, pyydettyään siihen luvan. Edith palasi heidän luokseen suuri kimppu käsissään:
— Tässä minun saaliini Mutta minä annan teille ruusun kummallekin.
Verotettu isäntä kiitteli niin monin muodoin, että Edith joutui ymmälle. Maurice esitti hänet:
— Herra Antonio Siccardi. Keinotekoisten raunioiden rakentaja. Se on arvokas ammatti.
Edith loi rakastajaansa kysyvän katseen.
— Selitän sinulle sittemmin, lisäsi tämä.
Kun he hyvästeltyään hetkellisen isäntänsä, olivat jälleen matkaansa jatkamassa, uteli Edith tätä hänelle outoa ammattia ja toisti lystikkäällä äänellä:
— Keinotekoisten raunioiden rakentaja?
— Aivan oikein, puistojen koristelua varten. Jonkun puistikoissa olevan penkin lähettyvillä tekee katkennut patsas, vanha holvi tai muu muinaisjäännös mainion vaikutuksen. Minä tunsin Quartier Latinissa miehen, joka laitteli hämähäkinverkkoja vanhojen pullojen päälle, jotka joillakin juhlapäivällisillä menivät kaupaksi jo samana iltana.
— Ja ansaitseeko hän tällä ammatillaan paljonkin rahaa?