Maurice astui ensimmäisenä alas pylväistön portailta. Ja alkoi huomaamattaan kävellä sitä suuntaa, jota hän oli sormellaan osoittanut. Äkkiä käännähtäessään näki hän ystävättärensä liikkumattomana kahden pylvään välissä. Noin juuri Edith silloin odotti häntä Lémencin kukkulalla. Hänen valkea hahmonsa piirtyi selkeästi seinän himmeämpää taustaa vastaan.
— Kuinka kaunis hän on, mietti Maurice, voitettuna vielä kerran.
Edith hengitti kukkiensa tuoksua katsellen iltaa. Maurice muisti heidän oudon vierailunsa iltapäivällä:
»Amor ja hänen ruusunsa.»
Hän kuunteli:
— Edith, etkö tule jo? Ilta käy viileäksi eikä sinulla ole saalia.
Ja odottaessaan Maurice katseli sitä ilmansuuntaa, missä hänen kotipuolensa oli, ja mietti:
»Rauniot ovat tuolla.»
Kiehtovasti hymyten se Ortan kuvanveistäjä vakuutti, että rakkaus viihtyy raunioiden keskessä.