— Se on mahdotonta. Kyllääntymätöntä hehkua palaen hän melkein parkaisi.
— Mutta minä en tahdo kuolla, minä tahdon elää. Rakastanetko minua yhtä paljon huomenna?
— Miksikä huomenna?
— Kun minä pelkään. Etkö näe, että me emme enää voi jatkaa elämistä tällä tavoin?
— Ah! Sinä myönnät sen! Ei, me emme voi enää. Tulevaisuus, entisyys, me emme voi pyyhkäistä niitä pois. Mutta joka päivä sinä olet kieltänyt siitä keskustelemasta.
— Ole vaiti, Maurice, ole vaiti.
Ja hän vaienti Mauricea kädellään ja pyyteli uudelleen:
— Huomenna, huomenna, sen lupaan sinulle. Minä tottelen sinua. Sinä määräät meidän kohtalomme. Mutta ei tänä iltana. Tämä viimeinen ilta on minun.
Ja hänen huulensa vaihtoivat paikkaa käden kanssa.
Päivä painui nopeasti mailleen. Puiden välistä puuntavat punaiset juovat himmenivät ja järven pinnalla kuulsi enää vain siellä täällä joku iltaruskon viimeinen heijastus.