— Viluko? Ilmahan on niin lämmin että luulisi vielä oltavan kesässä.
— Mutta kuitenkin on syksy. Katso! Alhaalla järven korkeatöyryiset rannat. Ylhäällä vuorten jykevät piirteet. Siellä täällä kappeli, kylä, torni maiseman kiintopisteinä. Puut ja pensaat olivat muutamassa päivässä vaihtaneet väriä: ainoastaan mäntyryhmät säilyttivät muuttumattoman vihreytensä kellertävässä kultameressä.
He olivat nojautuneet aitauksen kaidetta vasten. Samoin kuin Savoijissa herätti luonnon uhattu kauneus Edithin murheelliseen mielenliikutukseen. Sieraimet pingolla, hermot jännitettyinä, koko olento väristen hän hengitti syksyn kuolevaa suloa. Maurice ei voinut irroittaa katsettaan noista kasvoista, joita hän kenties ei koskaan ollut nähnyt rauhallisina, vaan aina jonkun innon elähyttäminä, ikäänkuin niitä sisäpuolelta olisi polttanut kuluttava tuli, jota silmät heijastivat. Pari herkullista piirrettä, veren liikunta nuortean ihon alla, mustien hiusten tuoksu, ja maailman kauneus katosi tai ehkä ennemminkin keskittyi aivan vähäisessä ajassa. Yhdellä ainoalla silmäyksellä näki hän koko menneen vuoden vaikutuksen Edithissä. Uusi nuoruus, vapaus, nautinto, taidekaupungeissa kulku olivat edistäneet hänen kukkaanpuhkeamistaan. Milloinkaan vielä ei Maurice ollut kuvitellut näin varmaksi hänen viehätysvoimansa täydellisyyttä. Hän tunsi siitä nautintoa, ja samalla ahdistusta ajatellessaan, että voisi hänet menettää.
Edith tunsi Mauricen kiinteän katseen, hymyili sille ja osoitti laajalla kädenliikkeellä koko näköpiiriä:
— Se on kauniimpi kuin tänne tullessamme. Maurice ei malttanut olla sovelluttamatta tätä ajatusta:
— Sinä myöskin.
Tämä odottamaton maire yllätti:
— Olenko?
— Olet. Katso puita. Ne ovat keveämmät ja ikäänkuin liikapukimista päässeet. Oksien alta näkee kauemmaksi. Niin minäkin näen sinun silmiisi syvemmälle.
— Sydämeenkö saakka?