Tiellä ei ollut kuin muutamia kävelijöitä päivänpaistetta nauttimassa. Metsässä joitakin lapsia leikkimässä, jokseenkin kaukana heistä. He olivat melkein yksin, mutta kuitenkin nähtävissä; siten Edith tänä ratkaisun hetkenä, jota hän alati oli huolellisesti lykännyt tuonnemmaksi aina tähän päivään saakka, menetti suuren apuvoiman, suudelmiensa tenhon. Hän oli ymmärtänyt, hän ei voinut olla ymmärtämättä, mitä hänen rakastajansa mielessä liikkui: siksi usein oli hän sitä ajatellut. Juuri se oli jo pitkän aikaa hämmentänyt heidän väliänsä, juuri se oli hänen suurilla ponnistuksilla, valheilla tai kieltämällä puhumasta entisyydestä — rakastava ei valitse keinoja — onnistunut pitää erillään heidän onnestaan. Mutta kuitenkin hän tähtäsi siihen, että juuri sen piti yhdistää heidät ainiaaksi.
Hänen jännittäessään ajatustaan niinkuin jousta saavuttaakseen täydellisemmän voiton ennen selitystä, jonka hän tahtoi vilpittömäksi, vakaaksi ja ratkaisevaksi, toisti Maurice käheällä äänellä:
— Sinun myötäjäisesi? Eikö sinulla siis ollut myötäjäisiä?
Ja saaden ääneensä isältä perityn käskevän sävyn, hän vaati:
— Sano. Se on tärkeää. Sano siis.
Oudostuen, hämmentyen katsahti Edith häneen miltei pelästyneenä. Tuo viisikolmattavuotias nuori mies, niin lempeä, niin jumaloitu, jonka hän luuli olevan vallassaan, muuttui äkkiä isännäksi. Eikö hän, Edith, siis vielä ollut nähnyt kaikkia hänen sydämensä sopukoita? Vaistomaisesti, heidän rakkauttaan suojellakseen, ilmaisi hän totuudesta mahdollisimman vähän.
— Minun myötäjäisenikö? Totta kai ne kuuluvat minulle.
— Mistä ne tulevat? Eivät siis ainakaan sinun vanhemmiltasi? Ah, minä arvaan. Hän on ne sinulle määrännyt aviokontrahdissa. Onko niin?
— On. Hän on minulle ne antanut. Entä sitten? Ne kuuluvat minulle.
Vielä järkytetympänä kuin Edith hillitsi Maurice kiihtymyksensä ohikulkijain vuoksi, mutta alkoi kysellä tarkempaan.