— Ei, onneton, ne eivät kuulu sinulle. Minä tunnen nuo kontrahdit. Se oli lahjoitus siltä varalta, että sinä jäisit eloon miehesi jälkeen: niin se on, minä olen siitä varma. Muistele vain ja ajattele tarkoin.
Edith jännitti koko olentonsa näitä uhkaavia sanoja vastaan, jotka vielä tulivat niin rakkailta huulilta, noilta ohuilta punaisilta huulilta. Nyt ei hän enää ajatellutkaan suostuttaa rakastajaansa osamieheksi asiaan, pyytää häneltä tätä suurinta rakkauden osoitusta, vaan ainoastaan itse tämän rakkauden pelastamista. Hänellä oli käytettävissään ainoastaan äänensä väreet, joiden vaikutuksille hän tiesi rakastajansa alttiiksi, mutta olihan lisäksi se, mitä hän sanoi, kuitenkin totta.
— Maurice, älä kohtele minua noin. Sinä erehdyt. Minun myötäjäiseni kuuluvat minulle. Ne kuuluivat minulle heti alusta. Eräs isäni ystävistä piti huolen siitä. Tahdotko todistuksia? Niin kauan kuin äitini eli, minä lähetin hänelle niiden korot. Ne olivat minun käytettävissäni. Näet siis erehtyneesi. Älä kohtele minua noin.
Hämmentyneessä mielentilassaan koetti Frasnen notariaattitoimiston entinen apulainen palauttaa muistiinsa tämänluontoisia oikeustapauksia ja vakuutti:
— Se on joka tapauksessa lahja. Hänen antamansa lahja. Ja avioerotapauksessa on sellainen lahjoitus peruutettavissa.
— Ei tämä, minä vannon sen, vakuutti Edith sokeasti.
— Koeta miettiä, Edith. Se on niin tärkeää, että minun henkeni on kysymyksessä.
— Sinun henkesi?
— Niin. Taikka kunniani. Se on sama asia. Sinäkö näitä myötäjäisiä hoidit ja nostit niiden korot?
— Minä.