— Tule. Meidän rakkautemme vuosi on jo mennyt. Tule: meidän rakkautemme on jo mennyttä. Ei kukaan meitä etsi. Vesi ei ole kylmää. Me soljahdamme sinne veneestä. Minulla ei ole enää kunniaa. Tahdotko tulla?
Edith syleili häntä molemmin käsivarsin ja huusi kauhistuneena:
— En, en, en! Minä rakastan sinua. Joka rakastaa, se ei tahdo kuolla.
Joka rakastaa, se valehtelee, varastaa, tappaa, mutta ei tahdo kuolla.
Rakastavaiset, jotka tappavat itsensä, eivät rakasta rakkauttaan.
Maurice riistäytyi irti hänen syleilystään pelkäämättä häntä loukkaavansa.
— Anna minun olla. Älä koske minuun.
Ja hän läksi juoksemaan pois. Melkein yhtä ketteränä kuin Maurice riensi Edith perässä. Leikkimässä olevat lapset keskeyttivät pelinsä katsellakseen tätä kilpajuoksua.
Päästyään näkyvistä kääntyi Maurice Buccionen pihalle. Hän oli sen keksinyt kävelyillään Edithin kanssa. Se oli viimeinen jäännös vanhasta lujasta linnasta, korkea nelisnurkkainen torni, ympärillään köynnöskasvien peittämiä muurien raunioita. Se on Orta-järven rannalla, kastanjapuita kasvavalla kukkulalla ja vallitsee maisemaa, joka etelästä alkaa tasangon laidassa olevasta kirkkaasta Novaren kaupungista ja ulottuu pohjoisessa Monte Rosaan saakka, joka kaukana kohoaa toisia vuorenseinämiä korkeammalle kimmellyttäen lumista lakeansa auringossa. Paikka on autio eikä mistään koko ympäristössä ole niin laajaa näköalaa. Usein, kun kumppanin väsymys antoi hänelle muutaman tunnin joutilasta aikaa, oli hän tullut tänne, katsellut kotimaatansa kohti ja tuntenut olevansa maanpaossa.
Hän viipyi siellä kauan aikaa myrkyttäen haavaansa. Miksikä hän tällä hetkellä ei tuntenut muuta kuin kurjuutta rakkaudesta, jonka piti täyttää hänen nuoruutensa? Oli siis olemassa muuta kuin rakkaus, jotakin niin arvokasta, että joskaan se ei voinut hävittää rakkautta, sillä oli kylliksi voimaa työntää se toiselle sijalle ja häiritä sen iloja. Rakkaus ei ollut koko elämä. Se ei voinut eristäytyä, irtautua muusta elämästä. Yksikseen joutuneena se oli vain murtava ja hävittävä voima. Tuolla puolen noita vuoria, jotka sulkivat näköalan, oli täytynyt tapahtua jokin onnettomuus. Maurice oli siitä nyt varma.
Saattoiko hän vakavasti syyttää yksin olosuhteita? Ei: peittelemättä katsoen hänen nykyinen menettelynsä oli tuomittava. Hän käsitti olevansa syyllinen kevytmielisyyteen ja heikkouteen: vastuunalainen siitä, että oli suostunut lähtemään, vaikka hänen piti ymmärtää, että hänen varansa eivät pitkälle riittäisi; vastuunalainen siitä, että oli ilman todistuksia hyväksynyt Edithin selittelyt, joiden riittämättömyys oli helppo ymmärtää; vastuunalainen siitä, että oli suostunut, hänen hyväilyjensä huumaamana, nauttimaan nykyhetkestä entistä tai tulossa olevaa ajattelematta; vastuunalainen siitä, että oli taipunut Edithin houkuttelemana, kun tämä itsepintaisesti vaati häneltä kokonaista vuotta joutilaisuudessa ja velttoudessa vietettäväksi.
Ja hän näki selvästi, että jos hän tahtoi kunniansa säilyttää, ei hän voinut saada apua muualta kuin omaisiltaan. Ilman heitä oli hän mennyttä miestä, sillä pitkään aikaan hän ei voisi maksaa takaisin näitä rahoja, joista eläminen oli hänestä sietämätöntä; mutta jos hän pyysi heidän apuansa, pelastaisivat he hänet. Mikseivät pelastaisi? Eikö hänen häpeänsä ollut heidänkin? Jos niin oli, niin oli siis myöskin hänellä heitä kohtaan velvollisuuksia, jotka hän oli laiminlyönyt. Perheen tulee vastoinkäymisessä ja vaarassa meitä auttaa; millä oikeudella me sitten unohdamme sen etsiessämme itsekästä onnea, jonka seuraukset ovat sen etujen vastaiset?