— Minä rakastan sinua.
— Niin kai, minä rakastan sinua.
Hajamielisen näköisenä viittasi hän puiden välistä vilkkuvalle järvelle. Vavahtaen ymmärsi Edith heti kiusauksen.
— Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä käsket, minä tottelen, minä kuulen.
— Tahdotko tulla minun kanssani?
— Minne sitten viet minut?
— Tuonne alas.
Vaistomaisesti Edith peräytyi:
— Ole vaiti.
Mutta niinkuin Edith viime vuonna Lémencin kukkulalla oli taivuttanut
Mauricen lähtöön, niin Maurice nyt kiihtyi häntä taivuttamaan: