Mutta Maurice jatkoi hellittämättä raskaasti ja murheellisesti:
— Me olemme eläneet liian huolettomasti. Se on nyt lopussa.
Hänen äänensä oli niin toivoton, että Edith heittäytyi hänen syliinsä:
— Älä puhu!
Hän tahtoi saada ystävänsä pois tämän kaiteen luota, missä heidän luottamuksensa elämään oli heiltä mennyt.
— Tule metsään, Maurice. Tule istumaan varjoon, kappelimme luo. Siellä olemme yksin ja saamme lohdutusta.
Maurice suostui.
— Niin, mennään sinne.
Mäntyjen välistä pilkistävä päivä loi karisseiden lehtien peittämälle maalle kirkkaita päiviä. Ne olivat muuten varjoisalla tiellä kuin lätäköitä, joiden yli täytys kahlata. He kiersivät kappelin taakse. Edith etsi syrjäisen sammaltuneen kolkan, pyysi rakastajaansa istumaan ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan. Maurice näytti unohtavan surunsa hänen hyväilyissään, mutta työnsi yhtäkkiä hänet luotaan:
— Ei, anna olla. Mene tiehesi. Sinun suudelmasi riistävät minun tahtoni. Minä en ole enää mitään. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo sykyttävä sydän.