— Keneltä te olette nämä tarinat kuulleet?
— Äidiltä.
Hän odotti saavansa molempien lasten kasvatuksessa todeta naisellista välinpitämättömyyttä ja velttoutta, mutta hän huomasikin kuinka odottamattomasti he olivat kehittyneet, sekä hengen että ruumiin vireydessä, mihinkä hänellä ei ollut mitään osaa. Hänen väistymisensä ei ollut aiheuttanut mitään turmiollista seurausta. Sensijaan että hän olisi antanut siitä kunnian Elisabetille, hän ärtyi: sillä meille on katkeraa todeta, miten vähän meidän poissapysymisemme vaikuttaa. Pikku poika kyllästyi ensimäisenä näihin mielenpurkauksiin, ja teki kysymyksiä, jotka kohdistuivat hänen oman elämänsä hämäriin tapahtumiin, ja jotka olivat ratkaisemattomia sille, joka niihin ei ollut suoranaisesti sekaantunut. Marie-Louisekin vähitellen jätti herttaisuutensa ja mielijohteensa selittääkseen veljelleen, ettei isä voinut tietää, että isä lyhyesti sanoen ei ollut kuin puolinainen isä, tietämätön ja kaukainen, puutteellisesti selvillä heidän teoistaan ja toimistaan. Tämä oli hänen selittelyjensä tarkoitus, joita hän esitti pienellä käskevällä terävällä äänellään. Äiti, hän, ei koskaan heitä jättänyt paitsi kun hän meni hoitamaan isoäitiä.
— Minä se olen muukalainen täällä, ajatteli Albert, täten peittelemättä pahoinpideltynä.
Ihminen ei valloita puolelleen lapsia, ei edes omiaankaan, yhdessä tunnissa. Hän jätti Marie-Louisen ja Philippen sydän raskaana pettymyksestä, hermot tuskaantuneina. Heti kun hän oli lakannut näkemästä heidän rakkaita päitään, valtasi hänet halu ottaa heidät taas luokseen, pitää heidät huomassaan puhumatta enää mitään, joka voisi heitä eroittaa. Ja kun hän palasi äitinsä taloon, toi hän sinne sydämessään murheen lisää, pohjattoman alakuloisuuden, jota Annan rakkaus voisi vaimentaa yhtä vähän kuin hänen pojansuruaan. Iltaan saakka hän pysyi kuolinhuoneessa ja kyllästi mielensä epätoivolla, riistäytyessään irti tunteista, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hänen elämäänsä yllyttäneet. Seuraava päivä, jonka hän käytti samalla tavoin, oli hänelle vielä katkerampi. Hän sai kirjeen ja sähkösanoman Annalta, joka odotti häntä Lyonissa. Hän luki ne hajamielisesti ja vääryydellisessä hengessä: mitä saattoi Anna tietää hänen ajatuksistaan.
Kun hän hautajaisaamuna näki Elisabetin, joka tuli hoitamaan talon emännyyttä, hän toivoi erehtyneensä toissapäivänä, kun tämän kasvot hänestä olivat näyttäneet muuttuneilta, eloisammilta, kun hän niissä yksin oli nähnyt omaansa verrattavaa tuskaa. Elisabet kysyi tunkeilematta hänen tilaansa, mutta hänen katseensa, koko hänen levoton, yhtaikaa ystävällinen ja pelästynyt käytöksensä ilmaisi hänen sääliään. Molay-Norrois'n perhe saapui vuorostaan ja olivat täydellisiä hienossa myötätunnossaan vävyään kohtaan. Sitten tuli muita sukulaisia ja ystäviä. Albert oli taas joutunut niihin perhesuhteisiin ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, jonka kanssa hän oli luullut kaikki siteet katkaisseensa. Ja hänen ylpeydelleen se oli katkera pala.
Grenoblessa kiersi huhu että rva Derizen kuolema oli keskenään sovittanut eronneet aviopuolisot. Kukin lukuisan saaton osanottajista aikoi koota merkkejä tästä: meidän säälintunteisiimmehan liittyy niin paljon uteliaisuutta ja odottamatonta välinpitämättömyyttä. Alkaen rva Passerat'sta, joka lainattuaan automobiilinsa sairaalle pöyhistellen esiintyi asianosaisena, aina pikku juoksupoika Malaunay'hin saakka, jonka hänen vetonsa teki asiasta huvitetuksi, hautajaissaatto oli tarkkaavaisen huomion esineenä. Elisabet tahtoi asettua sukulaisten joukkoon, jotka johtivat surusaattoa, puolisonsa ja isänsä taakse, ruumisvaunun jälkeen. Täten hän ilmaisi, paitsi kiintymystään vainajaan, järkähtämätöntä uskollisuuttaan nimeään kohtaan.
Hautausmaa on vähän matkan päässä katedraalista, joka on boulevard des Adieux'n seurakuntakirkko. Oli vain mentävä vanhan valliportin läpi, pitkin Vihreänsaaren käytäviä, joka oli täynnä hevosten kavioiden ja saaton askeleiden alla murtuvia lehtiä. Hetki jolloin arkku lasketaan hautaan on katkerimpia, mikä voi rakastavaa sydäntä kohdata. Vaistomaisesti Albert nosti käden silmilleen. Mutta mielessään hän kesken tuskaansa näki Elisabetin järkytettynä. Muistiko hän tätä päiväkirjansa lausetta: »Hän ei tunne äitiäni eikä tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minulle sattuisi se onnettomuus, että menettäisin hänet, saisinko yksin surra häntä?»
Palattua Elisabet murtuneisuudestaan huolimatta otti Albertin sijasta vastaan kutsuttujen valittelut ja nousi sitten portaita ylös antaakseen ohjeensa vanhalle palvelustytölle. Albert tuli heti hänen jälkeensä, Philippe Lagier'n saattamana. Ilman heikkoutta täytettyään tehtävän, jonka hän oli itselleen asettanut, Elisabet tervehti Philippeä sanomalla: »Näkemiin» ja senjälkeen kääntyen miehensä puoleen:
— Nyt, hyvästi, hän sanoi. Olkaa rohkea. Ymmärtämättä kaikki oli loppunut, mutta levottomana Albert kysyi: