— Ettehän sinne mene?
— Kyllä … Se ihmetyttää teitä? Minä rakastan katolilaisia juhlia. Ne ovat verrattoman runollisia. Tänään menen kirkkoon kevättä hakemaan.
— Ettekö hae mitään muuta?
Elisabet hymyili, tuota surullista ja keskenkatkeavaa hymyä, joka sointui yhteen hänen pelästyneen ilmeensä kanssa. Uskoiko hän Jumalaan? Hän aikoi astua portaita edelleen, kun Philippe pysähdytti hänet, hyvin kunnioittavasti, vaikka pienellä mielenliikutuksella:
— Kuulkaa rouva, minusta te olette muuttunut … Elisabet tahtoi tehdä pilaa:
— Muuttunut? Siltä näyttää tosiaan. Minulle juuri sanottiin se.
— Niin, italialaisilla on se etuoikeus, että he saavat huutaa sen mitä me tyydymme ajattelemaan. Ei ole kysymys siitä. Talvi on jonkunverran järkyttänyt teidän terveyttänne: se on ilmeistä. Täytyy kysyä lääkäriltä …
— Ei, ei, voin erinomaisesti, vakuutan sen teille.
Hän hävisi eteiseen. Oltuaan hetkisen ymmällä Philippe päätti seurata häntä ja asettui messun ajaksi muutamia rivejä hänen taakseen, jottei hän epäilisi hänen läsnäoloaan. Lapset oli vaatetettu erinomaisen huolellisesti; mutta sensijaan oli hänellä itsellään vaatimaton musta puku, jolla täytyi olla pitkä käytäntö takanaan ja joka alkoi käydä kiiltäväksi. Kun hän oli siirtänyt suruharsonsa eteen, olkapäälle, saattoi Philippe nähdä hänen vaaleita hiuksiaan, tuota niin viehättävää silkkistä lapsentukkaa ja pilkahduksen hänen valkoista niskaansa. Kun hän nousi tai polvistui jumalanpalvelusmenojen mukaan, Philippe huomasi hänen liikkeittensä taipuvaisuuden ja hänen nuorta tyttöä muistuttavan sulonsa, johon epäpuhtaat pyyteet eivät uskalla nostaa katsettaan. Silloin tällöin Philippe näki hänen kasvojensa ääriviivan, hänen loistavan profiilinsa tumman hatun ja puvun välillä. Miten vähän hän muistutti Albert Derizen kukoistavaa, mutta välinpitämätöntä ja velttoa rouvaa? Suru ja huoli omasta elämästään olivat veistäneet hänen piirteensä ja hänen käyntiliikkeensäkin. Hänen solakka ruumiinsa ojentui kuin pitkä kukanvanamo. Laihuudessaan, joka alkoi herättää levottomuutta, hän säilytti nuorekkaisuutensa, joka hänellä ennen johtui kaikkien harrastusten puutteesta, ja joka nyt aiheutui jonkunlaisesta peräytymisestä elämän synkkien paljastusten edessä.
»Hän tulee murtumaan, ajatteli Philippe, tämä elämä surmaa hänet. Mitä tehdä hänen hyväkseen?»