Philippe oli kumartanut jäähyväisiksi. Tämä pieni rappeutunut huoneusto oli ainoa paikka maailmassa, minne hän ei ottanut epäilyään mukaansa. Ennenkuin hän luovutti aseensa kauniille viholliselleen, hän tahtoi häntä vaarinottaa ja tutkia. Hän kernaasti toimi jonkunverran hitaasti. Jos hän olisi ryhtynyt puuhaan aikaisemmin, olisi se vaara ollut tarjolla, että hänen katseissaan ja käytöksessään olisi ilmennyt hiukan levottomuutta. Mutta hänen saapuessaan Uriageen, oli nuoren naisen mieli jo seestynyt ja hän antoi huvittaa itseään. Hänen ympärilleen salaa järjestetty pieni liehittelijäparvi ei ollut hermostuttamatta asianajajaa. Siinä oli joukko vähäpätöisiä nuoria miehiä, joita vilisee kylpykaupungeissa, ja joita niin nuori ja turvaton nainen vastustamattomasti veti puoleensa. Kukapa ei olisi luullut häntä helpoksi saaliiksi, kun hänen säyseät vanhempansa, joiden aika meni seuraelämään, löyhtyneellä silmälläpidollaan tuskin suojelivat häntä? Elisabet sieti heitä, mutta ei heistä ihastunut. Philippe ampui heihin nuoliaan: katsomo huvitettuna sijoitti hänet mukavasti kaikkien näiden tavoittelijaan sijaan eikä nuori nainen suvainnut huomata heidän poisjäämistään.
Mitä tarvitsi hänen senjälkeen odottaa? Hänen sotatemppunsa jo odottamattomat seikat tuottivat hänelle tarpeellisia kohtauksia. Hän päätti jättää Elisabetille Albertin vihot. Tämä sai ne puistossa, missä mäntyjen ja lehtikuusien taustaa vastaan kukoistivat muutamat uudelleen puhjenneet ruusut: oltiin näet jo syyskuussa.
— Mikä tuo käärö on? kysyi Elisabet leikkisästi.
Philippe viritti äänensä pilkalliseen sävyyn, joka hävittää kaikki vakaumukset ja vähitellen tuo mukanaan henkistä turmeltumista, kun totutaan ottamasta mitään vakavasti.
— Siinä ovat teidän vikanne. Niitä on paljon.
— Minun vikani.
— Oletteko unohtanut keskustelumme Grenoblessa? Sanoin teille, etten ollut toimintani kuluessa koskaan sattunut kohtaamaan avioerotapausta, missä kaikki viat olisivat toisella puolella. Te epäilitte, etten voisi mainita omianne. Nyt minä esitän ne teille.
— Hyvä on! minä kuuntelen, sanoi Elisabet epäuskoisena.
— Ei suinkaan, teidän on luettava ne.
— Oletteko vaivautunut kirjoittamaan?