— Niin Bolton Gardens. Minun luonani. Minun hallussani on eräs hotellin huvimaja. Onko teillä lyijykynää, korttia. Sukkelaan. Tulemme perille. Tässä osoitteeni.
Sangen leveä katu, jota noudatimme, Bolton Gardens, oli reunustettu yksityishotelleilla, joiden edessä oli pikku puutarha. Rattaat pysähtyivät. Nti de Sézery sanoi minulle: näkemiin, hyppäsi harvinaisella notkeudella korkealta astinlaudalta alas ja huusi ilmaan ajurille, jota en nähnyt, Northumberland-kadun nimen. Hän nousi portaita ylös kadottaessani hänet näkyvistä.
Olin huomisillaksi kutsuttu lady Barlettin luo yhdessä englantilaisen valioseuran kanssa. Tämä etujeni ja seuravelvollisuuksieni unohtaminen on jokseenkin koulupoikamaista. Hansomit kävivät runsaammiksi. Ne luisuivat jalkakäytävillä olevien lyhtyjen välillä, hevosen juostessa pitkin askelin, ikäänkuin vapaana, niin keveät ovat rattaat. Melkein jokaisessa saatoin eroittaa miehen ja naisen iltavaipassa. Lähestyin teatterien tienoota, joista ihmiset tähän aikaan poistuivat. Tässä Lontoon vilinässä puristin rintaani vastaan erästä uutta ajatusta.
5 päivänä toukok. — Tuskin tunnen historioitsijalle mielenkiintoisempaa paikkaa kuin Lontoon Tower. Englannin menneisyys täynnä verta ja kauhua on jäänyt sen viimeiseksi vangiksi. Sen kaksitoista tornia, jotka sisäpihaa ympäröivät ja joiden muureja aamu-usva hyväili, muistuttavat mustia kantajia, jotka saattoivat ruumiita. Ne suojelivat Edward IV:n, Richard III:n, Henrik VIII:n, Maria Tudorin rikoksia. Niiden ei tarvitse soimata itseään mistään: kullakin on kaameat muistonsa.
Minulla oli erikoinen lupa käydä katsomassa Saint Peter ad Vincula-kirkkoa ja viereistä hautausmaata, josta Macaulay on sanonut, ettei maailmassa ole surun väkevämmin kyllästämää paikkaa, koska kuoleman siellä tekee vielä raskaammaksi äärettömän onnettomuuden ja hirvittävien kohtaloiden muisto. Kirkkoon, joka on liian korjattu, on haudattu Anna Boleyn, Catherine Howard ja Jane Grey, joka teloitettiin seitsemäntoista vuotiaana ja joka lyhyessä nuoruudessaankaan ei hetkeäkään lakannut aavistamasta mestauslavaa. Meille näytettiin tarkalleen se paikka, jossa kaikki kolme teloitettiin.
Tämä käynti oli minussa herättänyt jonkunmoisen historiallisen päihtymyksen. Minä tein jonkunverran haltioituneena saattajattarelleni selkoa Yorkin ja Tudorin sukujen synkeistä vaiheista. Äkkiä, peläten joutuvani naurettavaksi, keskeytin puheeni:
— Mutta minä ikävystytän teitä varmaan.
Ja minä silmäsin häntä. Näen hänet vieläkin sellaisena kuin silloin: kasvot kohotettuina minuun päin ja ikäänkuin pienentyneinä tarkkaavaisuuden vaikutuksesta, soikeat silmät vain vähän avoimina, ikäänkuin puristaen kokoon loistettansa niinkuin ikkunaverhot, jotka puoleksi suljettuina antavat määrätyn muodon niistä huolimatta sisääntunkeutuville auringon säteille. Hän viivähti silmänräpäyksen tai kaksi ennenkuin hän vastasi minulle hymyillen.
— Olisin mielelläni itkenyt Jane Greyn kohtaloa. Se on vahinko: lumous on haihtunut.
Kun lähdimme Towerista, kohtasi meitä sen kihisevän Cityn sijasta, jonka läpi me tullessamme olimme hitaasti käyneet, täysi erämaa. Vastakohta oli hämmästyttävä. Hän selitti minulle: