— Minä ansaitsen paljon rahaa. Ainakin ollakseni nainen. Olisitteko voinut uskoa, käydessänne isäni luona, että minä pystyisin tulkitsemaan meidän vanhoja asiakirjojamme teidän Dauphinén-historiaanne varten. Sillä te teitte pilaa minun oppineisuudestani, joka oli jokseenkin kirjava ja satunnainen.
— En minä tehnyt pilaa siitä.
— Kyllä vaan! Minä olin teille silloin varsin vastenmielinen, tunnustakaa pois.
— Te erehdytte. Joka tapauksessa te erehdytte, jos luulette sitä nyt.
Oli varsin turhaa yrittää kohteliaisuuksilla muuttaa toisenlaisiksi niitä toverillisia suhteita, jotka me eilen olimme solmineet ja jotka niin hyvin soveltuvat englantilaisiin tapoihin. Hän oli kyllin ymmärtäväinen ollakseen niihin kiinnittämättä mitään huomiota, ja omaa ajatuskulkuaan noudattaen hän lopuksi sanoi:
— Olen tehnyt paljon työtä.
Silloin kysyin häneltä, mutta välttäen tungettelevaisuutta:
— Te lähditte jokseenkin äkkiä, kahdeksan, yhdeksän vuotta takaperin.
Liityittekö heti miss Pearsoniin?
— En heti. Kolmen vuoden kuluttua.
Hän silmäsi minuun, sitten hän painoi päänsä munaputingin yli, joka oli tuotu hänen eteensä. Mutta sensijaan että hän lusikallaan olisi ottanut vaniljasosetta, hän koneellisesti vei suuhunsa leivänpalan. Seurasin hänen eleitään. Näin uudelleen samat masennuksen merkit, jotka eilen olivat herättäneet huomiotani; ja vaikka en osaisi selittää millä perusteella, olin heti varma, ehdottoman varma siitä, että hän näiden kolmen tuntemattoman vuoden kuluessa ei aina ollut syönyt kyllikseen.