I LUKU.
Ei ole olemassa kuolematonta apinaa, mutta tämä apina oli miltei sellainen. Puhuttakoon kissan yhdeksästä hengestä, tällä apinalla oli yhdeksänkymmentä. Apinan tehtävänä maailmassa on tavallisesti tehdä kaikki mahdollisimman iloisiksi, mutta pelkään, että tämän erikoisenaConty'n
tehtävänä oli ärsyttää jokainen niin vihaiseksi kuin hän ikinä saattaa tulla. Todellakin sai tämä apina helposti toiset raivoisan kiukkuisiksi.
Ei kukaan tiedä, kuinka monta kertaa se oli paennut ennenkuin karannut orja toi sen lähetyssaarnaajalle, jolta ensin kuulin siitä. Varmaankaan ei sillä ollut paljon karvoja sen saapuessa perille, ja pahaatietävä arpi oli sen päässä, eivätkä sen korvat olleet täysin tasasuhtaiset. Mutta lapset olivat suunnattoman ihastuneita siihen, ja hyvän kohtelun avulla oli tämä eläin saavuttanut raakalaisen terveyden ja, täytyy tunnustaa, myöskin raakalaisen mielen. Lapset tahtoivat antaa sille kunnioitettavan Jaakko nimen, mutta monet urotyöt, joilla se kunnostautui kaikkien talon jäsenten kustannuksella, osottivat, että tälle erikoiselle nelijalkaiselle ilmeisesti sopi tuo yksi ainoa nimi — Vekkuli. Sentähden ristittiin hänet siksi ja Vekkulina hän eli — eikä kuollut.
Ei ollut rauhaa talossa Vekkulin tultua sinne. Se söi kaikki, kaatoi kumoon ja särki, mitä eteensä sai, varasti ja teki kaikkea, mitä tavallisen apinan ei pitäisi tehdä. Jos hänet suljettiin huoneeseen, karkasi Vekkuli savupiipun kautta ulos. Jos hänet ajettiin ulos tuli hän savupiipun kautta sisään. Mitä tehdä sellaiselle eläimelle? Häntä ei voinut pidättää sisässä, eikä häntä voinut pitää ulkona; siispä pidettiin käräjät, ja tuomioksi tuli, että Vekkuli lahjoitettaisiin pois.
Mutta siihen aikaan tunsi koko paikkakunta Vekkulin, eikä kukaan olisi huolinut siitä. Oli tavatonta ja ennenkuulumatonta kieltäytyä siten ottamasta vastaan lahja. Vieläpä karannut orjakin hymyili suloisesti vanhaa ystävää hänelle tarjottaessa arvellen ettei syväksi surukseen voisi ostaa kylliksi pähkinöitä elättääkseen sitä.
Luonnollisesti ajatus Vekkulin viemisestä metsään johtui Kylän neropatin mieleen, ja joukko poikia lähtikin eräänä lauantaina panemaan sitä täytäntöön. Mutta voisi yhtä hyvin lähettää sinne kirjekyyhkysen. Se oli kuin Maryn pieni lammas: mihin pojat menivät, sinne apinakin meni, kun he juoksivat, juoksi sekin, kun he peräytyivät takaisin samoja jälkiä, teki se samoin, ja kun he kuolemanväsyneinä palasivat kotiin, tulivat he sinne vain huomatakseen Vekkulin nauravan heille kirkonkatolta.
Sinä yönä sattui pahin tapaus. Kansan kokoontuessa viikkohartaushetkeen, ei kirkosta tahtonut löytyä ainoatakaan ehjää virsikirjaa. Joku oli nähtävästi pommittanut saarnastuolia niillä. Tyynyt olivat revityt, verhot rikki, kaksi harmonion tappia oli vedetty irti. Jumalanpalveluksen jälkeen oli lähetystö juhlallisesti odottamassa lähetyssaarnaajaa. He ottivat osaa salaiseen neuvotteluun, jota kesti puolitoista tuntia, eikä kukaan ole koskaan saanut tietää, mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Ainoastaan muuan seikka voi valaista tuota hämäräperäistä asiaa: noin sydänyöllä oli pientä venhettä nähty salaa työnnettävän merelle. Siinä oli kaksi henkeä — toinen, joka sousi, oli vanhempi, toinen, joka istui perässä, näytti aivan pieneltä pojalta.
II LUKU.
Päivä ei ollut vielä valjennut, kun Vulcan-laivalla, sen rauhallisesti kelluessa rannikon läheisyydessä, oli vartija herännyt omituiseen hälinään. Mentyään paikalle löysi hän yllätyksekseen lian peittämän apinan hieromassa itseään purjevaatekasalla. Eläin oli ilmeisesti uinut tai ajelehtinut pitkän matkan ja yritti nyt saada verensä kiertämään. Jerry, joka pohjaltaan oli hyvä mies, toimitti sille vähän korppua ja teevadillisen rommia, sekä odotti, mitä tuleman piti. Tapahtumat seurasivatkin nopeasti toisiaan; kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli 740:n rekisteritonnin Vulcan-laivan päällikkönä Vekkuliniminen apina.