Aikaa ei riittäisi kertoa elämästä, jonka tämä apina sai aikaan Vulcan-laivalla. Ensimäisen viikon kuluttua ainoastaan kaksi seikkaa pelasti sen kuolemasta. Toinen oli sen kekseliäisyys. Vekkulin jumalattomuus oli kerrassaan nerokasta, joka päivä teki hän jonkin uuden konnuuden, ja kaikki uusi on laivalla pyhää. Siellä ei julkaista mitään »Punchia», mutta Vekkuli vastasi kaikkia maailman pilalehtiä. Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy. Laivalla on paljon äänetöntä kinastusta. Perämies armahti Vekkulia, koska ajatteli voivansa joka päivä antaa kapteenille »näpsäyksen»; kapteeni antoi sen elää toivoen sen tekevän konnankoukkuja perämiehelle. Jokainen odotti näkevänsä Vekkulin tekevän kepposia toisille. Niinpä se saikin laivanpäällystön ylimmät arvoasemat, ja kaikki Vulcan-laivalla kunnioittivat sitä miltei epäjumalana.
Eräänä päivänä oli Vekkuli hirtetty — sääntöjenmukaisesti, tahallisesti ja oikeudellisesti hirtetty. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli tappanut laivan kissan. Se oli tahallinen murha, lieventäviä asianhaaroja ei ollut, köysi silmukkoineen heilui raakapuussa, ja Vekkuli vedettiin ylös koko laivamiehistön läsnäollessa. Tämä tapahtui noin kahdeksan tiimalasin (klo 8) aikaan, ja hämärissä riippui Vekkuli vielä siellä hyvin hiljaa ja liikkumattomana. Seuraavana aamuna oli se vielä siellä — yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä meistä. Vekkulin hirttämisestä ei ollut tullut mitään, vaikka se riippuikin hirressä ja jokainen tietää, että apinat hyvin mielellään riippuvat. Todellakin oli se kiertänyt kätensä nuoran ympäri, ja oli kuin kotonaan, vaikka nuora kaulassa. Sellaisen kaulan ympärillä oli nuora melkein kuin kaulapuuhka.
Pyövelit olivat jotenkin noloja nähdessään tilanteen, mutta sensijaan, että tämä kuolleen apinan riippuva irvikuva olisi lepyttänyt heitä, se yhä kiihoitti heidän raivoaan, ja erästä pursimiestä käskettiin lopettamaan tämä murhenäytelmä pudottamalla Vekkuli mereen. Pursimies kiipesi heti vanttiin, ja irroittaen köysiä toisella kädellään ja toisella tarttuen apinan häntään heitti Vekkuli-paran matkan päähän laivasta keskelle Atlantia.
Tultuaan kannelle sai pursimies vastaansa äkillisen rankkasateen. Siellä vain Vekkuli pudisteli yltään suolavettä. Apina oli kiivennyt ylös laivan peräköyttä pitkin ja pääsi kannelle ennen häntä. On vaikea ennustaa, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tällöin tuli paikalle kapteeni kuullessaan, kuinka pursimiestä naurettiin. Hänelle kerrottiin tuosta hirttämispäätöksestä. Kapteeni oli suora, hyväntahtoinen mies, ja hän vannoi ettei kenenkään, joka oli ollut hirtettynä hänen laivallaan, tarvitsisi enää kuolla. Tämä oli laki maalla, sanoi hän, ja hän tahtoi rehtiä peliä. Siten alkoi Vekkulin toinen elämänjakso ja Vulcan-laivalla oli kaksi kuukautta kestävät kuumat olot.
Tämän ajan loppupuolella tapahtui käänne. Laiva lähestyi satamaa ja perusteellinen puhdistus oli tulossa. Muun muassa piti laivan venheet maalata. Eräänä sopimattomana hetkenä meni muuan miehistä alas päivälliselle jättäen maalipöntön kannelle. Jos Vekkuli olisi jättänyt käyttämättä hyväkseen tällaisen tilaisuuden, ei se olisi ollut apina. On turhaa sanoakaan, se ymmärsi tilanteen. Vekkulin suurin hetki oli tullut, sen huomasi jo siitä tavasta, jolla se ryhtyi työhön. Se alkoi papukaijasta, jonka maalasi heleällä punavärillä, sitten siirsi se sudin iloisesti eteenpäin äskettäin kiilloitetulle puulle, töhersi mastot ja touvin kokonaan, raappi nimet pelastusrenkaista ja lopetti varsin onnistuneesti työnsä tyhjentämällä pytyn kapteenin parhaalle puvulle, joka oli levitetty aurinkoon oikenemaan.
Lasken esiripun niitten tapausten eteen, jotka sattuivat Vulcanilla seuraavan neljännestunnin aikana. Ei koskaan ollut sellaista laivamiehistön katselmusta ollut heidän lähdettyään satamasta. Jokaisella näytti olevan asioita kannelle. Kun kapteeni tuli, olisi voinut kuulla neulan putoamisen. En tahdo toistaa hänen sanojaan enkä tahdo, vertailla mihinkään maalliseen ääneen ääntä, jolla hän komensi kaikki miehet alas. Tahdon vain sanoa, — ja tämä on mainittava kapteenin ikuiseksi kunniaksi, — että tänä kohtalokkaana hetkenä hän oli valalleen uskollinen. »Näettekö maata?» huusi hän perämiehlle. »Kyllä, herra kapteeni», vastasi perämies, maata on näkyvissä alihangan puolella.» »Siis kääntäkää laiva sinne», sanoi kapteeni.
Myöhään samana yönä laski laiva lähelle erästä pientä saarta Skotlannin pohjoisrannikolle, ja venhe laskettiin juhlallisesti maihin, eikä kukaan Vulcan-laivan miehistö nähnyt enää tämän jäljestä Vekkulia.
III LUKU.
Saari, johon Vulcan-laivan kapteeni karkoitti Vekkulin, on kartalla merkitty »asumattomaksi». Mutta kartta oli väärä. Kymmenen vuotta sitten oli eräs paimen tullut sinne eläen nyt vaimoineen ja lapsineen mereen pistävän kallion liepeellä. Voitte arvata heidän tunteensa, kun todellinen, elävä apina aikaisena aamuhetkenä ilmestyi tälle kaukaiselle saarelle, yksinäiselle paikalle. Paimen oli lampaitaan kaitsemassa, kun tämä ilmestykseltä näyttävä olio kohosi maasta. Yhtävähän hän kuin lampaatkaan olivat koskaan nähneet apinaa, ja niin paimen kuin lampaatkin pakenivat kuin metsäpaloa. Vekkuli seurasi tietenkin kaksijalkaista, sillä hän oli aina tottunut ihmisseuraan, ja paetessaan mökkiänsä kohden näki paimen apinan aivan kintereillään. Siksi hyökkäsi hän avoimesta ovesta sisään paiskaten oven jäljessään kiinni semmoisella voimalla, että maja oli hajota. Pakolainen oli juuri päässyt sisään, kun hän yhtäkkiä tunsi itseensä tartuttavan takaapäin. Näytti kuin voimakas käsi vetäisi häntä oveen päin, hän heittäytyi lattialle pitkäkseen ja ulisi peloissaan. Asianlaita oli niin, että paimenen viitan lieve oli jäänyt oven väliin, mutta hän oli varma siitä, että tuo pahahenki piti häntä kynsissään, ja kului pitkän aikaa, ennenkuin paimenen hämmästynyt vaimo sai miehensä vakuutetuksi siitä, ettei asiassa ollut mitään erinomaista. Hyvä vaimo auttoi miehensä ylös ja tyynnytteli tätä, ja niinpiankuin paimen saattoi puhua, kertoi hän vaimolleen kauheasta kummituksesta, joka oli tullut tappamaan heidät kaikki. Tuskin oli hän saanut suustaan sanan kummitus, kun savupiipusta kuului rapinaa ja kummitus esitti itsensä heille ja istuutui tyynesti jauhotynnyrille. »Varmastikin on se verikoira», huusi paimenen vaimo (hän oli ollut mantereella), ja alkoi silittää sen selkää. Sitä tehdessään huomasi hän elukan kaulassa vanhasta laivaköydestä sidotun pannan, johon oli kiinnitetty pieni paperipala. Hän avasi sen ja luki seuraavat kiireessä töherretyt sanat: —
»Ei huku eikä kuole hirttämällä.»