Paimen näytti säikähtyneemmältä kuin milloinkaan tämän ihmeen kuullessaan. »Ei huku eikä kuole hirttämällä», mutisi hän. »No katsotaanpa sitten, eikö hän kuole ampumalla.» Ja hän meni takan uunin luo ottaakseen pyssynsä, jolla ampui kaniineja. Kun hän latasi sitä, näytti vaimosta siltä kuin hän käyttäisi talon kaiken ruudin ja patruunat siihen, ja hän rukoili miestään säästämään Vekkulin henkeä. Näytti melkein siltä kuin olisi hän onnistunut, sillä paimen laski pyssyn olkapäältään ja seisoi hetken ikäänkuin epäillen. Mutta ei hän tehnyt sitä vaimonsa tähden. Se tapahtui osaksi senvuoksi, että paimenen käsi vapisi liiaksi osatakseen tähdätä suoraan ja osaksi senvuoksi, että hänen suonissaan virtasi liian paljon urheilijan verta, jotta hän olisi voinut ampua olennon, joka hiljaa ja rauhallisesti istui hänen omalla jauhotynnyrillään. Mutta suurimpana syynä oli se, että hän pelkäsi ampuvansa lapsensa, jonka kehto oli jauhotynnyrin vieressä. Senvuoksi potkaisi paimen jauhotynnyriä saadakseen apinan lähtemään pois. Hän arveli että se menisi ulos ovesta, ja siellä ulkona voisi hän ampua sen ilman muuta.
Mutta apina oli toista mieltä. Sen oli nälkä, ja senvuoksi pisti se käpälänsä lasten puuroon, joka oli parhaiksi valmiina, ja alkoi murkinoida. Paimen oli aivan kivettynyt kyetäkseen estämään sitä, ja vasta Vekkulin kaataessa maitokannun lapsen päälle, selvisi hän ja ryhtyi täyttämään velvollisuuksiaan perhettään kohtaan. Ottaen pyssyn vielä kerran ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Vekkuli oli aivan oven kohdalla, tähtäsi hän suoraan sydämeen ja vetäisi liipasinta. Apinan olisi siinä samassa pitänyt aivan murskaantuneena lentää mäenrinnettä alas, mutta mitä vielä — se oli pöydällä matkien ampumista pitäen lusikkaa pyssynä. Paimen ei ollut ampunut harhaan. Ensi kertaa hänen eläessään oli ruosteinen pyssyrämä tehnyt lakon ja hämmästynyt paimen oli entistään varmempi siitä, että apina oli noita. »Ei kuole ampumalla», mutisi hän itsekseen, »ei hirttämällä eikä hukuttamalla. Olen koettanut ensimäistä tapaa, tahdon koettaa seuraavaa.» Liian taikauskoisena ei hän yrittänytkään ampua uudestaan, vaan meni ulos hirttääkseen apinan. Mutta koko saarella ei ollut ainoatakaan puuta. Päivän läpeensä etsi paimen paikkaa, johon hirttäisi Vekkulin, mutta turhaan. Sinä yönä makasi hän vain ajatellen pitkin ja poikin, mihin voisi hirttää sen. Ja aikaiseen aamulla keksi paimen keinon: jospa koettaisi kaivonvipua. Hän nousi hiljaa ylös ja painoi kaivonvipua niin että se nousi korkealle ilmaan, muodostaen siten hirsipuun, ja sitoi siihen silmukan. Sitten pani hän Vekkulin kiipeämään vivun päähän, solmi nuoran sen kaulaan, ja kaikki oli valmista. Paimen oli kuullut, että hirtettäessä on uhrin niska äkkiä katkaistava. Mutta koskei hän voinut saada Vekkulia kyllin korkealle, päätti hän tehdä sen toisella tavalla. Hän kokosi kaiken tarmonsa ja lennätti koko voimallaan Vekkulin ilmaan. Arvannettehan, mitä tapahtui. Nuora — oli aivan mädäntynyt, se katkesi, Vekkuli putosi suin päin alas ja seisoi virnistellen pyövelilleen aivankuin tahtoen sanoa, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka temppu olisi uudistunut. Koko tämän päivän — jäivät saaren lampaat ja vuonat hoitamatta. Päivän umpeensa nähtiin paimenen istuvan jotakin palmikoimassa. Hänen ympärillään oli maassa hajallaan kaisloja toiset irrallisina, toiset kimpuissa, mutta jokaisesta sadasta valitsi hän vain yhden, koska muut eivät olleet kylliksi vahvoja ja sitkeitä, ja hänen siinä palmikoidessaan ja solmiessaan ja vääntäessään ja koetellessaan paloi hänen silmissään synkkä tuli, ja kasvot olivat kuin ukkospilvi. Seuraavana päivänä aamun valjetessa marssivat paimen ja apina entistä tietään vanhalle kaivolle. Uuden nuoran piti kestää vaikka elefanttia hirtettäessä. Se oli kuin jättiläiskäärme, ja paimen hääräsi kokonaisen tunnin hirsipuun ja silmukan valmistuksessa. Sitten tuli tuo tuhoisa hetki. Entistään suuremmalla voimalla sysäsi paimen apinan ilmaan, ja nuora pingottui ja kesti kuin laivanköysi. Pyöveli ei kuitenkaan ollut ottanut kaikkea huomioon. Nuora ja hirttolava olivat paikallaan, mutta apinan nytkäyttäessä hirsipuuta katkesi pumpun varsi kuin tulitikku, vanha sammalen peittämä puu heilahti pari kertaa ja kiersi sijoiltaan mennen pirstaksi maahan. Samassa tunkeutuivat neulanterävät sirpaleet paimenen sääriluihin asti repien alaosan hänen pukuaan ja pannen hänet tanssimaan tuskasta ja raivosta. Vekkulin näkeminen suututti häntä yhä enemmän. Tuo aina iloinen eläin oli nopeasti juossut alas mäkeä suoraan syövää lammaslaumaa kohti. Pumpun varsi oli vieläkin sen niskassa, ja se ratisi kiviä vasten kamalasti meluten niin että se olisi voinut peloittaa koko lauman mereen. Paimen tunsi, että suuri onnettomuus oli lähellä, mutta hän oli voimaton sitä estämään. Hän oli liian kipeä seuratakseen apinaa, sentähden ontui hän hitaasti majaa kohti hautoen kostoa ja haavojaan.
IV LUKU.
Kolme päivää apinan hirttämisen jälkeen ei se lähestynyt paimenta eikä majaa. Apina on tuntehikas olento. On jo tarpeeksi joutua hirteen roikkumaan ja miltei menettää henkensä, mutta saada jättiläiskäärme kaulansa ympäri ja punapuutanko niskaansa on enemmän kuin mitä kukaan itseään kunnioittava eläin voi kestää. Senvuoksi kulutti Vekkuli kokonaan päivänsä lampaitten kaitsemiseen. Kolme päivää se paimensi laumaa pumpunvarsi erinomaisen hyvänä apunaan. Ei ollut edes ruohoakaan lauman pureskeltavana koko aikana. Pitkää, mieletöntä pakoa oli jatkunut yötä ja päivää. Lampaat kuolivat nälkään. Vanha lammas horjui lopen uupuneena. Koko lauma oli tuhon oma. Todellakaan ei saarella ollut naulaakaan tervettä lampaanlihaa hirmuhallituksen päätyttyä.
Miksi ei paimen pannut tikkuakaan ristiin sen hyväksi? Siksi että hänellä oli paljon tärkeämpää tehtävää näinä kolmena päivänä, kuten saamme nähdä. Kun paimenen vaimo meni alas kaivolle sinä aamuna noutamaan vettä puuroa varten, huomasi hän kaivon olevan raunioina. Hän tuli takaisin ilmoittamaan uutisen paimenelle väittäen salaman lyöneen siihen. Paimen varoi ilmaisemasta mitään, vaan pujahti heti synkkänä ulos tarkastaakseen vielä kerran hävitystä. Se oli suurempi kuin mitä hän oli luullutkaan. Pumpun täytyi olla sekä ilma- että vesitiiviin, mutta tämä pumppu oli rikki, monesta kohdin aivan särkynyt. Ei ollut juoma- eikä puurovettä ennenkuin putki oli korjattu. Senvuoksi oli paimen koko tämän päivän korjaillut ja hakkaillut, liimannut ja sitonut. Koko seuraavan päivän teki hän samaa. Hän ei saanut syötävää eikä juotavaa, ei kukaan saanut syötävää eikä juotavaa. Lapsi parat olivat pysyneet elossa yhden ainoan vadillisen avulla, se oli ollut sattumalta huoneessa, mutta nyt juuri oli tämä loppunut ja he itkivät nälästä. Jos tosiaankin tätä janoa ja nälänhätää olisi kestänyt muutaman päivän kauemmin, olisi saari varmaankin jäänyt »asumattomaksi,» niinkuin se oli karttaan merkittykin.
Neljännen päivän aamuna oli pumppu korjattu; ja oli se taas veden ja ilman pitävä. Siitä puuttui vain kädensija. Ei auttanut muu kuin koettaa saada Vekkuli kiinni, sillä saarella ei ollut mitään muuta, mistä saada kädensija. Mutta juuri silloin ei Vekkuli tahtonut joutua kiinni. Se istui sillä hetkellä oven kynnyksellä katsellen pumpun ympärillä olevaa ryhmää. Kaikkien ollessa ulkona oli se käyttänyt tilaisuutta hyväkseen saadakseen kunnollisen aamiaisen — koko jauhohinkalon sisällyksen — ja nautti juuri lepohetkestä ennen sodan uudistumista. Paimen oli yhdellä harppauksella sen vieressä, mutta oi voi! Vekkulin kaulassa ei ollutkaan hänen etsimäänsä. Kulunut köydenpätkä riippui siinä, mutta pumpunvarsi oli mennyt matkojaan. Kesti kauemmin kuin kaksi päivää ennenkuin se löytyi. Jokainen saaren kolkka oli tarkasti tutkittu. Vieläpä nuorinta edellisenkin lapsen oli täytynyt ottaa osaa etsimiseen. Yötä ja päivää olivat kaikki työssä; ja vihdoin viimeinkin oli paimenen vaimo löytänyt sen kanin kuopasta. Koko tänä aikana ei kukaan joutanut tappamaan Vekkulia. Mutta seitsemäntenä päivänä nousi paimen ylös murhanhimo silmissä. Apinaa ei voitu ampua eikä hirttää; jäi siis jäljelle vain hukuttaminen. Siksi sitoi hän ison kiven apinan kaulaan ja talutti sen suuren, mereen pistävän kallion reunalle.
Sata jalkaa alapuolella päilyi meri peilikirkkaana ja hakiessaan syvää kohtaa näki paimen suurten merikasvien ja vuokkojen sekä hyytelökalojen kelluvan liikkumattomina kristallinkirkkaassa vedessä. Sitten otti hän apinan ja kiven suuriin kouriinsa, tutki nopeasti solmun ja viskasi sen äkkiä kallion yli.
Paimen olisi nyt paljon mieluummin vetäytynyt pois näyttämöltä. Mutta hän ei uskaltanut. Hän ei voinut luottaa tähän apinaan. Paimen tahtoi perheensä ja itsensä vuoksi saada varmuuden sen kuolemasta. Senvuoksi tirkisti hän yli kallion ja näki meren pärskyvän ja vartioi väreilyn selkeämistä siksi kunnes jokainen raakku näkyi pohjassa. Aivan varmaan oli Vekkuli siellä alhaalla tähtikalojen seassa lujasti kiinnitettynä sinne hautakivineen pätkä hyvää köyttä ankkuriketjunaan. Ensimäisen kerran senjälkeen kuin Vekkuli oli astunut saarelle, hengitti paimen nyt vapaasti. Sitten kulki hän hitaasti takaisin kotiin ja kertoi tarinan Vekkulin lopusta.
Ei ollut vielä keskiyökään kun Vekkuli tuli takaisin. Selväähän oli, että Vekkuli tulisi takaisin, että nuora irtautuisi kivestä tai katkeisi tai puraisisi sen suuri kala poikki tai jotakin tapahtuisi, ja vaikkapa mitään tällaista ei olisi sattunutkaan, aivan varmaa on, että puolenyön aikaan Vekkuli kiipesi ylös majalle. Ehkäpä minun pitäisi sanoa hänen tulleen alas, sillä se tuli tapansa mukaan sisään savupiipusta. Mutta vasta seuraavassa luvussa kerrotaan mitä tietä tuo kummallinen eläin pelastui vesihaudastaan.