Merkillinen merijuttu. — Mermaidin kapteeni J. E. Dawkins, joka on juuri saapunut satamaamme Liverpoolista, kertoo erään omituisen tapahtuman. Noin kymmenen päivää sitten laivan juuri lähdettyä kotisatamasta huomasi tähystäjä merellä esineen, jota hän luuli suureksi merikäärmeeksi, mutta joka lähemmin tutkittaessa havaittiin laivahylyksi. Paikkaa lähestyttäessä huomattiin siellä elävä olento, joka näytti pieneltä pojalta, ja joka ilmeisesti vielä oli elossa, sillä se tuntui pitävän kiinni taittuneesta maston jäännöksestä. Kiireesti irroitettiin pieni vene laivamiesten tehdessä merkkejä pojalle, että hän oli pelastettu. Epävarmuutta kesti noin puoli tuntia, silloin palasi venhe tuoden mukanaan sen ihmeellisen tiedon, ettei nähty olento ollutkaan poika vaan apina. Näyttäytyi hyödyttömäksi etsiä ihmisruumiita, ja luultavaa on, että suuri haaksirikko on tapahtunut. Ei tiedetä, mistä maasta laiva on ollut. Ainoana ohjeena siitä ovat kirjaimet »vorni» eräässä hylynosassa, mistä ilmeisesti voi muodostaa pelastusvenheen keulan. Mahdollisesti ovat nämä kirjaimet italiankielisestä sanasta »Livorni» jonka sataman laivaluetteloa parhaillaan tutkitaan.
Tässä uutisessa ei Donaldin mieltä — häntä kutsuttiin yleisesti Isoksi Donaldiksi — suinkaan kiinnittänyt apina, vaan Mermaidin saapuminen. Sillä kapteeni oli hänen ystävänsä ja oli tuonut hänelle tässä laivassa muutamia työkaluja kotoa. Vaikka »Iso Donald» oli nyt kullankaivaja, oli hän jo aivan poikana lähtenyt Scotlannista. Hänen isänsä oli pieni farmari Skyessä, ja tämän varhain kuoltua muutti perhe Amerikkaan. Koska Donald oli tullut San Franciscoon juuri noita työkaluja hakemaan, meni hän heti satamaan, ja Mermaidin' löydettyään astui laivaan. Kun ei kannella ollut ketään näkyvissä, istui Donald köysikasalle odottamaan. Tuskin oli hän ollut siinä kolmeakaan minuuttia, kun takkuinen pää ja kaksi kiiltävää silmää äkkiä työntyi esille luukusta, ja täysikasvuinen apina hypähti hänen eteensä tuijottaen häntä vasten naamaa. Tämän näyn pahasti säikähdyttämänä komensi Donald elukan menemään tiehensä, mutta juuri hänen tätä sanoessaan juoksi apina hänen taakseen ja kiersi pitkät, karvaiset käsivartensa Donaldin kaulaan. Kullankaivaja ravisteli sitä peloissaan ja koetti juosta rannalle, mutta apina seurasi iloisesti hyppien hänen ympärillään ja ajaen häntä takaa pitkin satamaa. Pian Donald kuitenkin huomasi, ettei apina tarkoittanut mitään pahaa, ja muutamia päiviä myöhemmin keksi hän, mistä tuo äkillinen kiintymys vieraaseen johtui. Kapteeni kertoi hänelle, ettei apina tiettävästi milloinkaan ennen ollut käyttäytynyt sillätavoin. Donald muisti, että äkisti puhuessaan apinalle hän oli käyttänyt keltinkieltä. Luulen, että hänen säikähtäessään tuo poikuusaikojen kieli oli tullut hänen huulilleen, ja vaistomaisesti käytti hän sanoja: »Imich air falbh», mikä merkitsee: »Mene pois». Donaldin huomio kiintyi tähän seikkaan sen johdosta, että milloin hyvänsä hän myöhemmin käytti ylämaan murretta, apina silminnähtävästi ilostui. Tämän omituisuuden voi kullankaivaja selittää ainoastaan siten, että apina aikaisemmin oli kuulunut jollekulle keltinkieltä puhuvalle henkilölle — selitys, jota ihmiset yleensä nauravat. Siitä huolimatta pysyi kullankaivaja väitteessään, että apina ymmärsi kelttiä, ja hän puhui harvoin sille mitään muuta kieltä. Luonnollisesti sanovat ihmiset, että Donald aivan yksinkertaisesti tahtoi näyttää osaavansa kahta kieltä. En tiedä, ostiko kullankaivaja apinan, vai antoiko kapteeni sen hänelle, tai karkasiko se, mutta varmaa on, että tästä lähtien se kuului Donaldille. Kun hän jätti laivan työkaluineen, seurasi apina mukana juosten koko tien hänen kintereillään kuin koira kunnes hän pääsi asuntoonsa. Kun kullankaivaja meni huoneeseen ja sulki ovensa, jäi apina ulkopuolelle. Kymmenen minuuttia sen ilmestymisen jälkeen olivat kaikki San Franciscon pojat kerääntyneet tälle kadulle. Heitä oli tungokseen asti oven ympärillä, niin että liikenne miltei senvuoksi pysähtyi; ja poliisin täytyi tulla paikalle. Tämä oli melkolailla vihoissaan huomatessaan, että vain apina esitti voimisteluharjoituksia ovenkolkuttimessa. Soittaen rajusti kelloa määräsi hän Donaldin päästämään sisään apinansa. Tämä vastasi lempeästi, ettei ollut apinasta vastuussa, mutta poliisi sanoi, että hänet haastettaisiin oikeuteen »liikenteen sulkemisesta ja rauhan rikkomisesta», jollei hän ottaisi vierastaan vastaan. Siksipä oli Donaldin alistuttava, sillä hän näki, ettei San Franciscossa olisi rauhaa ennenkuin tuo itsepäinen elukka olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja olisi onnellisesti oven sisäpuolella. Sinä yönä oli Donaldilla vakava keskustelu apinan kanssa tämän istuessa suorana tuolillaan illallispöydässä. Hän sanoi sille, että jos se käyttäytyisi siivosti, ottaisi hän sen mukaansa kalliovuorille kultaa kaivamaan. Apina näytti ymmärtävän, sillä se laski alas juustomöhkäleen, jota se parhaillaan söi, hyppäsi tuoliltaan ja painautui Ison Donaldin kylkeen. Vain yksi tapaus sattui enää tänä yönä: Donald antoi apinalle nimen. Hän risti sen »Tarriaiseksi» — koska se oli takertunut häneen kiinni.
III LUKU.
Seuraavana aamuna lähtivät Donald ja Tarriainen San Franciscosta varhain aamujunalla matkalleen Silver Creekiin. Apinan ilmestyminen rautatievaunuun tuotti paljon hauskuutta matkustajille, ja Donald oli ollut helisemässä vastatessaan kaikkiin kysymyksiin, kuten oliko se kuulunut hänen isoisänisälleen vai posetiivinsoittajalle. Pila herkesi pian konduktöörin astuessa vaunuun. Tämä vaati Tarriaiselta pilettiä, ja kun sitä ei ollut, sukeutui kiivas sananvaihto maksusta. Donald sanoi maksavansa ainoastaan siinä tapauksessa, että konduktööri näyttäisi taksakirjasta hänelle apinan kuljetusmaksun. Koska ei oltu mainittu mitään apinan matkasta, kieltäytyi Donald maksamasta centtiäkään, jolloin konduktööri meni pois luvaten juhlallisesti työntää Tarriaisen pois junasta seuraavalla asemalla. Sille saavuttaessa olivat Donald ja apina toisiinsa painautuneina nurkassa, jälkimäinen lujasti puristautuneena suuren kullankaivajan käsivarsiin, ja nähtyään tilanteen päätti konduktööri odottaa soveliaampaa aikaa.
Ja sopiva hetki tuli. Oli oikea hellepäivä vieläpä Californiankin ilmastoon nähden, ja myöhään illansuussa nukahti Donald. Hänen käsivartensa olivat yhä kiertyneenä apinan ympäri eikä konduktööri olisi koskaan onnistunut aikeessaan, jollei sattuma olisi tullut hänen avukseen. Junan lähestyessä tärkeätä asemaa oli joka matkalipusta otettava osa pois. Amerikassa on rautatiepiletti toisinaan puoli yardia pitkä, ja siitä reväistään palanen aina silloin tällöin. Mukavuuden vuoksi on kullankaivajilla, paimenilla ja muilla tapana pitää pilettiään suurten, leveälieristen huopahattujensa nauhassa, ja Donaldin piletti oli tällaisessa mukavassa paikassa konduktöörin astuessa sisään. Tämä sieppasi sen hatusta reväistäkseen palasen, kun apina luullen hänen aikovan varastaa hyppäsi miehen kimppuun ja iski hampaansa hänen ranteeseensa. Kiljahtaen tuskasta tarttui konduktööri hyökkääjän kurkkuun, ja ennenkuin Donald saattoi tulla avuksi, heitti hänet ulos ikkunasta. Tie teki juuri mutkan ja juna syöksyi 30 penikulman vauhdilla tunnissa, ja kun Donald ojensi päätään nähdäkseen, mihin Tarriainen oli pudonnut, oli hänellä tuskin toivoa nähdä sitä enää koskaan. Kaksi minuuttia tuijotti kullankaivaja paikkaa, joka jäi yhä kauemmaksi, sitten kääntyi hän ympäri ja paiskasi sanaakaan sanomatta konduktöörin permantoon.
IV LUKU.
Junan saapuessa asemalle noin tuntia myöhemmin meni Donald ravintolahuoneeseen juomaan kupin kaakaota vahvistaakseen hermojaan. Hän oli juuri istumaisillaan paikalleen vaunussa, kun hän huomasi ihmisjoukon asemasillalla vastapäätä junan loppupäässä olevaa jarruvaunua. Suunnatessaan askeleensa paikkaa kohden ja katsoessaan ryhmän päitten yli, oli hänen hämmästyksensä suuri, sillä hän näki Tarriaisen istuvan koneistolla ja katsovan Donaldiin täysin rauhallisesti. Toisella kourallaan piti se kiinni rautatangosta, toisella raappi päätään; ja paitsi toisessa kyljessä olevaa tahraa näytti apina täysin vahingoittumattomalta seikkailustaan huolimatta. Muutamat Donaldin keltiksi lausumat sanat panivat sen hypähtämään orreltaan kansanjoukon päitten yli Donaldin syliin, ja hetken kuluttua olivat oudot ystävät jälleen matkaansa jatkamassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Junaan oli juuri tullut uusi konduktööri ja Donald hieroi ystävyyttä hänen kanssaan kertomalla koko seikkailun, niin että he saivat olla lopun matkaa rauhassa. Noin puolen yön tienoissa pääsivät nuo kaksi pääteasemalleen, missä viettivät yön, ja aamunsarastaessa istuivat he Silver Creekiin meneviin vaunuihin. Donaldin tupa oli Silver Creekistä noin kahdenkymmenen penikulman päässä. Sinne oli mentävä pitkin jalkapolkua vuorten yli, ja kokonaisen päivän ankarasti ponnisteltuaan saapuivat he perille.
V LUKU.
Kuljettuaan pitkän matkan yli vuorten pääsi Donald Silver Creekissä olevaan matalaan majaansa. Mutta Donaldin vaimo ei ottanut apinaa vastaan aivan yhtä ystävällisesti. Ainoa lemmikkieläin, jonka heidän lapsensa joskus olivat nähneet, oli kuguaarin poikanen. Sen oli kullankaivaja eräänä päivänä pelastanut virrasta, johon se oli ollut hukkumaisillaan. Donald oli luullut sitä joksikin uudenlaiseksi kissanpoikaseksi, eikä ollut kulunut viikkoakaan, kun se jo hyppäsi hänen pienen tyttärensä kimppuun ja iski kyntensä tämän niskaan, ilmaisten täten, millaisen lelun Donald oli tuonut perheelleen — kuguaari on vuorten leijona —. Senvuoksi epäili Donaldin vaimo kaikkia lemmikkejä, ja apinan nähdessään oli hän varma siitä, että sekin oli leijona eikä tahtonut päästää sitä lainkaan ovesta sisään. Mutta Tarriainen tiesi toisenkin tien taloon kuin oven, ja lopulta oli se hyväksytty lailliseksi perheenjäseneksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä voitu karkoittaa. Uusi vieras tuotti sangen vähän haittaa kenellekään. Enimmäkseen kulki se päivisin Donaldin kanssa kaivoksella. Se seurasi kullankaivajaa tämän mennessä työhön aamulla hyppien hänen ympärillään kunnes tultiin kotiin aterialle, Ja sangen pian sattui tapaus, mikä kokonaan lepytti Donaldin vaimon outoa vierasta kohtaan. Donaldin kultakaivos oli huono. Hänen täytyi tehdä varsin ankarasti työtä saadakseen tuota kallisarvoista pölyä, jotta voi elättää perheensä, mutta hänen intoaan piti yllä alituinen toivo siitä, että hän vielä löytäisi rikkaamman suonen ja laskisi perustan varallisuudelleen. Kultaa saatiin siten, että otettiin santaa ja soraa joen äyräältä ja pestiin se pannussa puhtaaksi, niin että kevyemmät osaset erottuivat veden mukana pois jättäen kiiltävät kultahiukkaset pohjalle. Joskus kului viikkokin kaivajan saamatta enempää kuin sormustimellisen kultaa, mutta silloin tällöin löysi hän jonkun herneenkokoisen möhkäleen. Eräänä päivänä sattui onnenpotkaus Donaldin ollessa juuri sangen apealla mielellä. Hän oli ollut erittäin alakuloinen sinä päivänä, sillä kultaa ei ollut lainkaan löytynyt hänen vaivojansa palkkioksi sillä viikolla, ja perheen oli täytynyt lainata rahaa sekä jauhoihin että vaatteisiin. Mutta apinaa sai hän kiittää siitä, että voi mennä kotiin vaimonsa luo muassaan suurempi kultapala kuin mitä laaksossa oli nähty moneen vuoteen. Tarriainen oli kirmannut kuten tavallisesti sorakasalla, sen käpälät olivat irrottaneet muutamia kiviä, ja näitten vieriessä alas oli Tarriainen varmaankin kiinnittänyt huomionsa suuren möhkäleen keltaiseen kimallukseen, sillä samassa tuokiossa oli se nostanut sen maasta ja asettanut häntäänsä heiluttaen Donaldin jalkojen juureen. Kullankaivaja miltei itki ilosta ja ottaen Tarriaisen syliinsä ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsi, kiirehti kotiin ilmoittamaan onnellisesta löydöstä. Sinä yönä oli perheellä suuri juhla ja Tarriaisen malja juotiin väkevimmässä teessä, mitä kaivosmökissä voitiin valmistaa. Olisivatpa he tienneet, mitä pian tapahtuisi, eivät he ehkä olisi nukkuneet aivan näin rauhallisesti.