Oli toinen yö siitä, kun onnenpyörä oli saanut tuon odottamattoman käänteen. Donaldin vaimo oli niin ylpeä kultapalasta, ettei hän voinut pitää uutista omina tietoinaan vaikka Donald oli varottanut häntä kertomasta siitä kenellekään. Hän uskoi onnenpotkauksen toisen kullankaivajan vaimolle, joka asui muutaman sadan yardin päässä. Tämä arvon nainen kertoi uutisen toiselle, ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli huhu Donaldin löydöstä levinnyt kyläkunnan laidasta laitaan. Muualla maailmassa ei tällä seikalla olisi mitään merkitystä, mutta kaivosalueella asuu kaikenlaisia rikoksellisia ihmisiä ja seikkailijoita. Näiden joukossa oli muutamia heittiöitä, joiden elinkeinona oli hankkia kultaa jollakin muulla tavalla kuin työnteolla. Kaksi tällaista veljestä, jotka elivät perheineen alempana laaksossa, päätti anastaa itselleen Donaldin kultamöhkäleen. Mustiksi naamioituina, revolveri kädessä tulivat he puolen yön aikaan kullankaivajan majalle. Perhe oli juuri vaipunut syvään uneen, ryövärit työnsivät hiljaa ikkunan auki ja astuivat huoneeseen, jossa Donald nukkui. Suunnaten ladatun revolverin hänen päätään kohti herätti toinen mies karkeasti hänet sanoen, että jos Donald liikahtaisi tai huutaisi, ampuisi hän tämän ja murhaisi jokaisen talon asukkaan. Donald tunsi liian hyvin kaivosalueen murhajutut vastustaakseen äkkinäistä hyökkäystä, ja vaikka ladattu revolveri oli hänen oman tyynynsä alla, huomasi hän vastustamisen turhaksi ja koetti hillitä itseänsä vaimonsa ja lastensa vuoksi.
»Tahdon tuon sinun pienen metallipalasi», sanoi ryöväri. Donald makasi aivan tyynenä. »Kuuletko sinä?» huudahti mies. »Tahdon tuon kullan.»
»Mutta etpä saa sitä», sanoi Donald rauhallisesti.
»Luulen hänen lähettäneen sen pankkiin», kuiskasi toinen mies. »Tapa hänet, jos hän on tehnyt sen.»
»Kas niin», jyrisi toinen, »voitko väittää, ettei kulta ole täällä?»
Donald ei vastannut. Jos hän olisi sanonut, ettei kultaa ollut majassa, olisivat ryövärit aivan yksinkertaisesti luikkineet tiehensä, sillä tiedettiin, ettei Donald valehdellut milloinkaan. Vielä kerran kysyi ryöväri häneltä, mutta Donald oli ääneti. Se riitti. Jos kulta olisi viety pankkiin, olisi Donald varmaan myöntänyt sen. Toisen miehen seistessä revolveri ojennettuna Donaldin korvaa kohden toinen jatkoi huoneen tutkimista. Laatikot, lippaat ja astiahyllyt avattiin ja tarkastettiin nopeasti toinen toisensa jälkeen; jokainen nurkka noissa kahdessa huoneessa oli tarkoin etsitty; kaikki astiat olivat mullin mallin ja sokerirasia oli ruhjottu palasiksi, koska ryövärit olivat epäilleet kullan olleen siinä.
»Anna minun etsiä», sanoi revolveria pitävä mies, »vartioi sinä vanhaa karhua, ja saammepa nähdä enkö löydä sitä.»
Vielä kerran tutkittiin talo katosta lattiaan asti, ja ryöväri oli miltei jättämäisillään etsimisen, kun äkkiä muuan ajatus pälkähti hänen päähänsä. Uuninreunalla tikitti puinen amerikkalainen kello noin kaksi jalkaa korkealla maasta. Mies aukaisi kotelon laatikon ja haparoi sormillaan. Samassa veti hän esiin kultamöhkäleen. Hän taivutti itseään tuon loistavan esineen puoleen voidakseen paremmin nähdä sen, ja sitten koetteli hän sen painoa kämmenellään nähdäkseen, minkäarvoinen se olisi. Kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan liikahti toinen hohdetta kohti, kun toinen ehkäisi häntä vihaisesti huudahtaen ja käskien hänet takaisin uhrin ääreen jatkamaan vartioimista. Samassa olisi Donald jo saanut revolverinsa pois ja kulta olisi ollut pelastettu. Mutta katselipa tätä näytelmää joku muukin, jota varkaat tuskin olivat ottaneet lukuun. Tavallisella vuotellaan uunin vieressä istui Tarriainen. Ryöväri punnitsi kultaa kädessään pyöritellen sitä ympäri ja tuijottaen siihen, kun kallisarvoisen metallin hohde sattui apinan silmään. Se näytti pitävän tätä kultaa omanaan, sillä nopeana kuin salama kosketti se toisella karvaisella kourallaan ryövärin kättä ja kultaa ei näkynyt enää. Karkeasti kiroten hyökkäsi ryöväri Tarriaisen kimppuun ja löi sitä päähän viskaten sen huoneen toiseen päähän. Mutta ennenkuin tämä isku osui, oli jo ehtinyt sattua pari muutakin tapausta. Toisella kädellään suojellen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä apina tarttui hyökkääjän kasvoihin repien mustan naamion niin että Donald heti tunsi miehen tulen hohteessa, toisella kädellään, jossa piti kultaa, apina nopeasti pisti kultapalan suuhunsa.
Ryövärin silmät seurasivat kuitenkin tätä viimeistä liikettä, ja hän otti Tarriaisen raa'asti käsiinsä alkaen kiskoa auki sen leukoja. Hän koetteli sen suuta, mutta kultapala ei ollut siellä. Hän ravisti tiedotonta ruumista pitämällä kiinni sen hännästä, mutta kulta ei ilmestynyt. Hän otti apinan pään polviensa väliin ja tutki sen kurkkua, mutta kultaa ei näkynyt. Tosiasiaksi jäi, ettei sitä ollut siellä. Isku joka oli sattunut päähän, oli työntänyt sen kurkusta alas. Tarriainen oli niellyt kullan!
Mitä tehdä? Jos ryövärillä olisi ollut veitsi taskussaan, olisi Tarriainen kuulunut kuolleisiin apinoihin kahden sekunnin kuluttua. Mutta hänen turhaan etsiessään veistä tuli Tarriainen tuntoihinsa ja rajusti tempautuen irti hypähti korkeimmalle hyllylle. Ryöväri ryhtyi ajamaan takaa. Sitten seurasi hullunkurisin metsästys, mitä milloinkaan on tapahtunut. Koska ryövärin kasvot olivat nyt paljaat (hän ei tiennyt Donaldin jo tunteneen hänet) ei hän uskaltanut kääntyä ympäri, ja hänen täytyi jatkaa metsästystään kääntämättä kertaakaan kasvojaan siihen suuntaan, missä Donald makasi, sillä seurauksella, että metsästys oli tulokseton, ja neljännestunnin kovan työn jälkeen luopui hän koko takaa ajosta. Hän ei voinut tehdä enää muuta kuin koettaa estää Donaldia näkemästä häntä. Pikaisesti lähestyen vuodetta veti ryöväri peitteen Donaldin kasvoille, ja sanoi ampuvansa hänet, jos hän uskaltaisi liikahtaa. Kaiken varalta vielä oli kullankaivajan revolveri kiskottu piilostaan ja siitetty niin kauas, ettei hän voinut koskea siihen. Sitten ryhtyivät molemmat miehet pyydystämään apinaa nuoralla. Vaikka apina olikin nerokas, kykeni se tuskin vastustamaan kahta miestä, jotka tunnettuina hevosvarkaina olivat taitavia suopungin käyttäjiä, ja pian vedettiin apina häpeällisesti alas orreltaan ja pistettiin Donaldin tyynyn päällisestä solmittuun pussiin, joka heitettiin toisen miehen hartioille. Sitten toivottivat ryövärit julmasti hyvää yötä sekä marssivat ulos »rahakukkaroineen». Kun he olivat ovessa, huusi Donald heidän jälkeensä. »Hyvää yötä, lurjukset, ja muistakaa sanani, jos teette pahaa apinalle, saatte katua sitä koko elämänne.» Tämä hiukan pelästytti miehiä, sillä Tarriaisessa oli heidän mielestään jotakin kammottavaa, vaikkakaan he eivät sitä tunnustaneet toinen toiselleen. Joka tapauksessa — pelkäsivätpä he sitten apinaa tai kolkuttipa heidän omatuntonsa — kantoivat he Tarriaisen koko pitkän matkan mukanaan kotiinsa keskustellen, kumman heistä piti tappaa se ja miten se oli tehtävä, sensijaan, että olisivat heti Donaldin majasta lähdettyään sen todella tehneet.