VII LUKU.
Päästyään kotiin söivät varkaat kiireesti aamiaisen jatkaen keskustelua kuinka »kukkaro oli avattava ja kulta saatava turvalliseen paikkaan». Apina oli onnettomuudeksi ponnistellut ulos tyynynpäällisestä heti miesten päästyä taloon ja ryövärin lapset ympäröivät sen samassa vaatien sen lemmikikseen. Miesten kertoessa, että se piti tapettaman, nuorin lapsista, niin suloinen pieni tyttö, ettei huono isäkään voinut olla häntä rakastamatta, puhkesi kyyneliin, ja pannen kätensä ryövärin kaulaan pyysi ja rukoili tätä säästämään apinan henkeä ja sallimaan hänen leikkiä sen kanssa. Niin konnamainen kuin mies olikin, oli lapsella salaperäinen vaikutus häneen, ja vaikka ryöväri oli aikonut heti tappaa Tarriaisen, päätti hän nyt, ettei lapsi saisi nähdä sitä, eikä saisi tietää hänen sitä tehneen. Sitäpaitsi tahtoi hän salata kylän asukkailta tekonsa, sillä Donald varmaankin tutkisi asiaa; niinpä tulivat ryövärit vähän aikaa keskusteltuaan siihen päätökseen, että Tarriainen oli tapettava salaa. Oli selvää, että jos he ampuisivat sen tai hukuttaisivat, tai iskisivät puukolla sen kuoliaaksi, niin lapset suuttuisivat, ja juttu varmaan kerrottaisiin näiden leikkikumppaneille tullen siten pian Donaldin perheen tietoon. Siis hautoivat he sangen pirullista suunnitelmaa. Ainoa tapa, millä Tarriaisen voi tappaa niin ettei kukaan näkisi eikä kumpikaan heistä olisi läsnä tämän tapahtuessa, oli räjähdyttää hänet. Tällä surmaamistavalla oli toinenkin etu, jonka merkitystä kumpikaan ei mielellään tunnustanut, mutta joka todellisuudessa merkitsi enemmän kuin mikään muu, ja pani heidät ajattelemaan ruutia. Pohjaltaan olivat miehet pelkureita ja outo uhkaus, minkä Donald oli lausunut heidän jättäessään hänen talonsa, pelotti heitä tappamasta Tarriaista. Apina oli sangen salaperäinen olento. Heillä ei ollut milloinkaan ollut mitään tekemistä sellaisen elukan kanssa. Tarriaisen kasvoilla oli omituisen inhimillinen ilme ja sen kylmäverinen tappaminen tuntui miesmurhalta. Niinpä oli sopivinta käyttää ruutia ja he ryhtyivät heti valmistuksiin. Toisen miehen jäädessä keittiöön, jottei perheessä syntyisi epäluuloja, toinen työnnettyään taskuunsa pienen rasian kullankaivajan räjähdysainetta, kaksi jalkaa sytytyslankaa ja narunpalasen meni metsään teeskennellen kävelyttävänsä apinaa. Niin pian kuin matala tiheikkö oli katseitten suojana, sitoi ryöväri apinan puunrunkoon. Sitten kiinnitti hän ruutirasian apinan häntään ja sytytti toisen pään. Heti kun hän näki, että sytytyslanka oli kunnollisesti alkanut palaa ja punainen liekki hitaasti hiipi ylöspäin, juoksi hän takaisiin kotiin niin nopeasti kuin pääsi. Sillä välin oli toinen mies ottanut harmonikan hyllyltä ja soitteli nyt kaikin voimin estääkseen räjähdyksen kuulumasta. Vaikka pyöveli olikin hengästynyt kotiin tultuaan, yhtyi hän remuten tanssiin, jonka lapset olivat alkaneet harmonikan ruvetessa soimaan, ja heti oli sellainen töminä ja kiljunta majassa, että se olisi voinut tukahduttaa maanjäristyksestäkin syntyvän äänen. Äkkiä tuli pelottava keskeytys. Avonaisesta ovesta hyppäsi apina sisään ja asettuen piirin keskelle yhtyi tanssiin. Sen niskasta kieppui nauhanpalanen, jonka pää oli palanut, mutta eniten nauratti lapsia pieni, apinan häntään sidottu tinarasia, joka kalisi aina sen kääntäessä ruumistaan ja näytti oudolta pieneltä hännän jatkolta. Se näytti palavan, sillä pieniä savupuuskia nousi siitä ja sen pää hehkui punaisena. Tämän kummituksen näkeminen sai ryövärit hetkeksi huutamaan pelosta, mikä säikähdytti lapset aivan liikkumattomiksi. Miesten kasvot olivat kauhusta lyijynharmaat ja muutamia sekunteja kului kummankaan tulematta järkiinsä. Toinen mies tarttui kiivaasti lapsiin heittäen nämä sikin sokin viereiseen huoneeseen heidän parkuessaan tuskasta ja ihmetyksestä. Toinen, joka oli vastuunalainen teosta, näki, että huoneen voi pelastaa ainoastaan työntämällä Tarriaisen ulkopuolelle, ja ottaen Tarriaisen käsivarrelleen hän syöksyi ovelle. Niin nopea kuin tämä liike olikin ei se kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea. Talossaolijat kuulivat korvia huumaavan räjähdyksen, talo tuli savua täyteen, oviaukossa oli pudonneita puita, ja miehen mustunut ruumis makasi voihkien hiiltyneitten jäännösten keskellä. Toinen ryöväri, heidän vaimonsa ja lapsensa olivat vahingoittumattomia. Mutta kun savun haihduttua oven luona olevaa ruumista oli tutkittu, oli kuin olisi henki siitä ollut lähtenyt. Viikkoja häilyi ryöväri elämän ja kuoleman välillä. Ei kuulu tähän tarinaan kertoa niistä tuskista, joita hän kärsi tai sielunhädästä, minkä hän kesti, taikka kettoa kuinka hän kuukausienkin jälkeen pelkäsi nousta vuoteestaan ja lähteä ulkoilmaan, koska hän ei milloinkaan enää näkisi auringonpaistetta tai kukkia sokeilla silmillään. Varmasti olivat Donaldin sanat toteutuneet. Vaikka kullankaivaja oli jo lähettänyt sanan lähimmälle poliisiasemalle ja ilmiantanut rikollisten miesten nimet, niin hän, kuultuaan edellisen illan tapahtumat, jätti asian sikseen. Jumalan rangaistus oli nopeampi kuin ihmisten.
VIII LUKU.
Myöhään illansuussa tuli apina vanhaan kotiinsa. Donald löysi sen maasta oven vierestä ruumis aivan ruhjoutuneena, joten sitä tuskin tunsi. Olkoon ryövärin ansiota, että puolet oli kokonaan vahingoittumattomana, mutta toinen puoli oli surullisen näköinen, ja pitkä, kiemurainen häntä, Tarriaisen paras koriste ja leikkikalu, oli juuresta katkennut. Eläinparka oli tainnoksissa, mutta oli selvää, että se oli maannut siinä tunnin tai kaksi suuressa tuskassa, sillä tien soran oli hän piessyt hajalleen. Donald oli suuresti liikutettu, hän nosti apinan käsivarrelleen niin hellästi kuin olisi se ollut lapsi, asetti sen omaan vuoteeseensa ja sitoi sen haavat. Kauan maattuaan se heräsi, ja Donald, joka oli istunut ääneti sen vieressä, kumartui ja antoi sen nuolla kasvojaan. Samassa avasi se suunsa, kullankaivaja hypähti tuoliltaan kuin ammuttuna. Sillä siellä, hampaittensa välissä säilytti apina kultapalasta.
Viisi vuotta on kulunut. Donald on Silver Creek Conty’n rikkain mies, ja hänen suurella kaivoksellaan työskentelee satoja miehiä. Hän asuu suuressa talossa, joka on komeasti kalustettu ja täynnä kallisarvoisia esineitä. Niitä hän näyttelee vierailleen, joita kokoontuu katsomaan hänen kaivostaan. Mutta kaikkein kallisarvoisin on Tarriainen, hännätön apina, ensimäisen kultapalan löytäjä ja hänen onnensa perustaja, kuten hän sanoi jokaiselle. Sitten kertoo hän Tarriaisen löytäneen kultapalan, juttelee kuinka se varastettiin, ja kuinka Tarriainen toi sen takaisin, kertoo kuinka he molemmat Tarriaisen parannuttua menivät paikalle, josta suuri kultamöhkäle oli löydetty, ja etsivät etsimästä päästyäänkin löytäen möhkäleen toisensa jälkeen, kultaa kullan perästä, siksi kunnes muutamien kuukausien kuluttua Donaldin vuoteen alle oli piilotettu enemmän kultaa kuin oli tullut kaikista kaivoksista yhteensä siitä saakka kuin ensimäinen oli löydetty. Sitten tuo kelpo mies sanoo sanan keltinkielellä, ja hännätön apina hyppää hänen käsivarrelleen hyväiltäväksi ja Donald pyytää vieraitaan lukemaan sen kaulassa olevasta kultaisesta nauhasta kirjoituksen:
Uskolliselle Tarriaiselle
hänen kiitolliselta
isännältään
Tehty ensimäisestä kultapalasta — 2 p:nä elok. 1888.